... nousta pyörän selkään - NOT!
Muistiinpano itselle: en pidä pyöräilystä.
Lohnotetaan Kajaanissa, nyt tämä on näköjään vähän tällaista päämäärätöntä, kun Mies on lomalla. Yritettiin eilen äitin kanssa olla aktiivisia ja käydä uimahallilla, mutta sepäs pentele on kesäkuussa kiinni lauantaisin ja sunnuntaisin. Tänään oli vuorossa siis kovemmat paukut: pyöräilemällä kyläkoululle äänestämään (minun äänestämiseni jäi, kun ennakkoäänestysaika meni ja ei nyt tänään satuttu olemaan Kuopiossa).
En usko, että yli kahden tunninkaan uiminen tai vesijuoksu* voisi tuntua niin pahalta kuin jo muutaman minuutin pyöräileminen. Olen pyöräillyt ala-asteella ja erinäisissä lukionjälkeisissä oppilaitoksissa koulumatkoja, kun oikein muutakaan mahdollisuutta ei ole ollut. Joskus ala-asteikäisenä olen myös pyöräillyt ihan huvikseni. Nyt en edes muista, milloin olisin viimeksi ajanut. Voi olla, että vuosi sitten. Ei ole himottanut yhtään.
En osaa nousta pyörän selkään sillä tavalla "normaalisti". En heitä jalkaa satulan yli takakautta enkä myöskään osaa laittaa toista jalkaa polkimelle ja potkia toisella vauhtia, ennen kuin nousen satulaan. Näin olen nähnyt muiden tekevän. Satulan on myös oltava niin matalalla, että yllän satulassa istuessani toisella jalalla maahan liiemmälti pyörää kallistamatta ja että pääsen sieltä alas rymyyttämättä persustaani satulaan. Useammassakin yhteydessähän on jo tullut ilmi, että pelkään putoamista ja kaatumista. Liittyy myös polkupyörään tämä.
Sen lisäksi, että pelkään kaatumista, liittyy pyöräilyyn myös epäkelpoja fyysisiä tuntemuksia. Myönnän ihan suoraan, että tällä kertaa on oma vika. Olen huonossa kunnossa, mutta se kunnon kohottaminen tuntuu fyysisesti niin pahalle, etten siihen pysty ainakaan siinämäärin kuin mitä pyöräily edellyttäisi.
Suussa maistuu veri ja rauta. Keuhkoputkia polttelee. Jossain kurkun perillä tai missälie pään onteloissa muodostuu normaalia sylkeä hieman vahvempaa limaa, jota saan sitten kakistella ja yskiä ja nieleskellä polttelevassa kurkussani. Nenä vuotaa samoin. Hengittäminen on vaikeaa ja tuntuu, etten saa rintakehää niin auki kuin mitä keuhkot haluaisivat. Ikenissä ja hampaissa tuntuu, joskus melkein odottaa hampaan laidan nousevan ikenen yli ja viheltäen päästävän painetta altaan. Myös kitalaen polttava pakotus on tuttua. Kieli tuntuu puolitoistakertaiselta, puhun epäselvästi ja katkonaisesti sen mitä hengittämiseltäni pystyn. Korvissa suhisee muukin kuin tuuli enkä kuule, mitä muut puhuvat. Sen lisäksi, että fyysisesti rasittaa ja henkisesti ketuttaa, joudun vielä huutelemaan vähän päästä, että puhu ääneen, en kuule. Kämmenet puutuvat. Rasituksen jälkeenkään ei tule mitään kaikenpelastavaa endorfiiniryöppyä, vaan jalat tuntuvat al dente -spagetilta ja se merkillisen liman eritys jatkuu vielä varmaan puoli tuntiakin sen kaiken jälkeen.
Onko ihan pakko, jos ei halua?
---------------
* Vesijuoksen tavallisesti tunnista puoleentoista ja voisin jatkaa pitempäänkin, jos kulkisin hallilla omin neuvoin enkä Miehen kyydissä.
Jämälankapaita
2 vuotta sitten
6 kommenttia:
No ei ole pakko!
Minä kyllä tykkään toisinaan ajella pyörällä, mutta lähinnä päästäkseni johonkin paikkaan nopeammin kuin kävellen, en niinkään liikunnan ilosta.
Ehkä minulla on huono satula, tai sitten satulaan sopimaton persaus, mutta minulla kyllä hankautuu paikat pahasti pyöräillessä. Ei siitä nauti :/. Lisäksi pyöräni on raskas polkea, kun ei siinä ole mitään vaihteita. Mutta alamäkeen menee kivasti :).
gnaargh, vihdoin toinen pyöräkammoinen! En voi sille mitään, pyöräily EI ole lempipuuhaani.
Ja sekin vielä että pelkään todellakin SAIRAALLOISESTI kaatumista/tippumista jne. En voi edes kävellä takaperin, pelkään kaatuvani ja halkaisevani kalloni..
Pyöräilyasiaan saattaa vaikuttaa se, että n. kuukausi sitten kämmäsin itseni oikein kunnolla asfalttiin. Polveni on täysin valehtelematta YHÄ hieman arka siitä kohtaa -voisin vaikka vannoa että siinä on yhäti mustelmakin!
Ikävät liikuntaanliittyvät tunemuksesi meikä puolestaan assosioi liikehdintämuotoon, jota VIHAANVIHAANVIHAAN yli kaiken -juoksuun.
arvaas, jos minä saan valita että ajanko pyörällä vai autolla, niin kumman valitsen?
joo auton.
Minun pyörä on ostettu vuonna 1994 ja vieläkin se on uuden veroinen.
Niin, lapsista joku, en muista että kuka, oli innoissaan selittäny mummulle että äiti pyöräili... se kävi naapurin tienhaarassa.
joo o, taajamassahan se tarkoittaa että hyvä on 15 metriä omasta tienhaarasta naapurin tienhaaraan.
Pyöräily ei vaan ole mukavaa!
Hahaa, ei sovi tosiaan pyöräily kaikille, ei. Se mitä juoksemiseen tulee, niin en toki harrasta sitäkään. Riittävän rivakasti käveleminenkin kun saa nuo samat tuntemukset aikaan. Jos en siis sekaannu omiin töppösiini ja kaadu jo ennen sitä. Ja pakkasella, ai että..! Etenkin ensimmäisten pakkasten aikaan, kun ei ole vielä yhtään sopeutunut talvi-ilmaan. Minut on luotu veteen. Siellä ei voi tapahtua mitään noin pahaa :-) Ainoastaan voi suunnilleen hukkua ja sekin vaatisi jo aika paljon omaa yrittämistä!
Ennen oli pyöräily ihan kivaa, nykyään vaan joko pyörät on sekundaa, tiet surkeassa kunnossa tai mulla liikaa elopainoa, kun on aina kumit tyhjinä ja vanteet kiemuralla....
Ja onhan tuo kuntokin vähän mitä on. Haaveilen yhä siitä kuntopyörästä... :D
Mie nousen yleensä pyörän selkään ihan vain nostamalla oikean jalan sinne oikealle polkimelle, herraisä en ole ikinä osannut heittää kinttua, se kuuluu vain miehille kun niillä on se tanko. Ja se vauhtipomppiminen näytää typerältä, sitä harrastan harvoin.
Meillä on vain miesten maastopyörä, siinä on pakko heittää kinttua. Tosin aikanaan ajelin isäni pyörällä, joten kintun viskaaminen on tuttua puuhaa.
Nykyisin vaan tuntuu satulat olevan pienempiä kuin ennen - mun pehvahan ei ole kasvanut...
Viimeksi kun pyöräilin, menin semmoista haipakkata, että perille päästyäni oksensin. Henki pihisi, veren maku oli suusssa ja pyörrytti. Oma vika tosin, kuka käski kaahata. Mutta oli se silti kaameaa. Pyöräily ei ole kivaa.
Lähetä kommentti