Miten irrationaalisen paha mieli voi tulla koko viikoksi muutamasta sanasta ja eleestä... Tämä viikko on onneksi sujunut nyt paremmin kuin koko viime viikko yhteensä.
Puhuin viikonloppuna äitini kanssa puhelimessa ja hän muisteli muutamia entisen työpaikkansa harjoittelijoita ja perehdyttäjiä.Tyylejä on tosiaan monia. Joillekin oli ollut hyvin luontevaa ottaa harjoittelija mukaan mihin tahansa. Jotkut sitten taas olivat jotenkin väenvängällä keksineet jonkin pikku tehtävän harjoittelijapololle ja kadonneet omille teilleen ilmestyen seuraavan kerran vasta seuraavana päivänä kertomaan mitä seuraavaksi voisi tehdä. Jotkut myös tekevät kaiken mieluummin itse kuin yrittävät neuvoa harjoittelijaa ja jakaa edes yksinkertaisimpia pikkutehtäviä pois omalta tehtävälistalta. Jotenkin kuulostaa tutulle. Moni on tuolla nyt sanonut - ja ymmärränhän minä sen - että juuri nyt on vuoden kiireisintä aikaa, kun tämän vuoden kurssit ovat menossa ja uusia alkamassa (näitä työkkärin kanssa yhteistyössä järjestettäviä työvoimakoulutuksia) ja samalla pitäisi suunnitella ensi vuoden kurssivalikoimaa. Ei siinä kerkeä erikseen ohjaamaan harjoittelijaa, mutta jos sen verran, että antaisi vaikka niitä yksinkertaisimpia hönttitehtäviä pois omista käsistään. Jos harjoittelija esimerkiksi ottaisi kopioita oppimateriaaleista ja kantelisi kansioita ja kirjoja huoneesta toiseen, niin siinähän säästyisi varsinaisten työntekijöiden resursseja mielekkäämpiin puuhiin. En minä paljoa vaadi, mutta jotain edes, ettei sitten tarvitse katsoa sen näköisenä, että ei se tuokaan mitään tee :-)
Tänään oli onneksi järkevää tekemistä ja sellainen opettaja, joka osasi jakaa hommaa. Olin osan päivää yksikseni vahtimassa, neuvomassa ja ohjaamassa tietokoneluokassa työhakemuksen ja CV:n kirjoittamisen harjoittelua. Aika haastavaa, kun osalla porukasta oli suunnilleen muistitikulla jo pientä viilausta vaille valmiina paljon asiaa ja osa ei osannut edes käynnistää tekstinkäsittelyohjelmaa. Mutta lopulta kaikki saivat kuitenkin edes jonkinlaisen hakemuksen aikaan ja melko moni myös CV:n.
Viikonloppuna Mies analysoi minua (analyysi powered by Carlsberg - probably the best beer in the world) ja lukion psykologiankurssien ja yleisen keittiöpsykologian pohjalta minulla on kolmenkympin kriisi ja sen johdosta toivoton olo elämäni kanssa. Luulin jo, etten ole edes oikeutettu kolmenkympin kriisiin, kun itkunaiheeni ovat niin lapsellisia ja naiiveja, mutta kuuluu kuulemma asiaan. Se, minkä oletin kuuluvan oikeaoppiseen kolmenkympin kriisiin onkin kuulemma viidenkympin kriisiä, jolle on paikka vasta jossain parinkymmenen vuoden päässä. Kiva tietää olevansa normaali :-D
Olla haitolla on ilmeisesti Kainuun murretta ja tarkoittaa sitä, että on ihmisten tiellä, haittaamassa eli häiritsemässä jollain tavoin heidän toimiaan. Selitän termin, koska kaikki eivät sitä aina ole ymmärtäneet. Minusta on tämän viikon aikana tuntunut varsin vahvasti siltä, että olen haitolla.
Harjoitteluni kansalaisopistolla on alkanut käydä vähän kummalliseksi nyt, kun olin viime viikon välissä pois amiksella sillä kurssillani. Suurin osa muista kurssilaisista tekee harjoittelunsa kahdessa eri työpaikassa ja on alkanut tuntua, että minunkin olisi pitänyt. Tunnelmat ovat kovin erilaiset kuin tuolloin.
Maanantai meni hyvin ja samoin tiistai melkein loppuun asti. Odottelin opettajien kahvihuoneessa viimeisen englanninkurssin aloitusta, kun sen opettaja yhtäkkiä paukkaa sisään kasvot melko punaisina ja kysyi, olinko aikeissa tulla tunnille, joka siis alkoi kymmenen minuutin sisään. Hän sanoi mielestäni varsin äkäisellä äänellä, että hän ei pidä siitä, että sinne tullaan ilmoittamatta ja että hänellä ei tällaisesta kuulemma ole ollut mitään puhetta sen opettajan kanssa, jonka "alaisuudessa" tässä harjoittelen. Jos aioin tulla tunnille, minun pitäisi olla vain hiljaa ja osallistumatta ja ainoastaan seurata opetusta. Sanoin, että voin toki jättää tulemattakin, jos hänestä on parempi niin, mutta opettaja vain sanoi, että minun pitäisi olla hiljaa ja meni menojaan. En ole mikään paras mahdollinen ajatustenlukija tai piiloviestien tulkitsija, mutta tuosta kyllä mielestäni kävi hyvin selväksi se, ettei kyseinen opettaja enää halua minua tunneilleen. En sitten mennyt, vaan lähdin kotiin, koska muutakaan ryhmää ei sillä varoitusajalla ollut. Olen tästä hyvin yllättynyt, sillä ne aiemmat kaksi tai kolme kertaa, kun olen tuon ryhmän mukana ollut tiistaisin, on opettaja ottanut minut hyvin vastaan ja esitellyt tehtäviä ja kysynyt, haluanko tehdä myös sanakokeen ja auttaisinko opiskelijoita ja olisinko jonkun parina ja muuta sellaista. Varsinaisesti opetukseen en ole puuttunut. Joskus aikaisemmin hän on täysin päinvastoin hyvin ystävällisesti kysynyt päivällä kahvihuoneessa, että olenhan sitten taas illalla tulossa. Suoraan sanoen minulla meni päivä kyllä pilalle tuosta yhtäkkisestä ja täysin yllättävästä iskusta.
Keskiviikkoaamuna menin opistolle kahdeksaksi ja tarkoituksenani oli mennä sen maahanmuuttajaryhmän suomen opetukseen mukaan aamupäiväksi. Aamupäivän opettaja tuli kahvihuoneeseen myös, joten kysyin sitten häneltä, että sopiiko, että tulen mukaan. Hän sanoi, että ei oikeastaan, koska sitä ei oltu etukäteen sovittu ja hänellä ei olisi minulle mitään tekemistä tai mitään, mihin voisin osallistua. On totta, että väliviikkoa edellisellä viikolla meillä oli ollut puhe osallistumisestani erityisesti tiistaisin ja torstaisin, koska silloin opiston tavallisilla kursseilla ei ole kovin paljoa tarjolla, mutta sanoin kyllä myös, että voin tulla keskiviikkoisinkin ja että ainoa päivä, jolloin en tule, on maanantai, jolloin minulla on muuta määrättyä tekemistä. Samoin aluksi palaverissa oli puhe siitä, että olisin oikeastaan koko tämän maaliskuun niiden suomenkurssien mukana ja kävisin muilla kursseilla vain silloin, kun he eivät erikseen tarvitse minua. En sitten mennyt siis sinnekään tunneille mukaan, vaan luin puoleenpäivään asti pääsykoekirjaa kahvihuoneessa ja kävin kahdeltatoista yhdellä puolitoista tuntia kestävällä kurssilla mukana.
Eli koeta tässä nyt sitten jotenkin olla mieliksi ja arvailla, kuka ei halua minua mukaan siksi, kun osallistun liikaa ja kuka siksi, ettei minulle ole tarpeeksi jotain, mihin osallistua... Ja kuka sitten taas toisaalta huolii minut mukaansa.
Jotkut opettajat ovat sitten taas ihan toisenlaisia (ainakin toistaiseksi...). Ensi viikolla esimerkiksi suomenkurssilaiset tekevät erään opettajan kanssa retken naapurikuntaan ja minun mukaan tulemistani pidettiin ihan oletuksena ja todettiin, että tottakai saan tulla ja että hyvä saada sinne avuksi joku. Samoin yksi englannin- ja suomenopettaja, jonka mukana olen paljon ollut, on ottanut minut hyvin vastaan joka kerta, vaikka olen varmasti ollut hänen mukanaan kaikkein useimmin ja joskus osallistunut paljon ja joskus taas hyvin vähän.
Tämä homma alkaa turhauttaa. Harjoittelusta kysyessäni ja sopimusta kirjoittaessamme kysyin asiasta siltä yhdeltä pääopettajalta ja hän sanoi, että minun ei tarvitse erikseen kysyä joka kerta opettajilta ennakkoon tunneille tulemisesta, mutta osa opettajista näyttää nyt sitä vaativankin. Minusta menee ihan mahdottomaksi, jos minun pitää joka jumalan puolitoistatuntisesta pätkästä kysyä aina erikseen etukäteen, lähetellä lähes tyhjän vuoksi sähköpostia, juoksennella pitkin käytäviä opettajien perässä ja päivystää opistolla aamukahdeksasta iltakahdeksaan ja koettaa päästä milloin millekin pätkälle mukaan. Kaikki opettajatkaan kun eivät ole opistolla koko päivää, vaan saattavat tulla sinne itsekin vain hetken ennen tunnin alkua. Puhumattakaan, että tuulennopeasti vastaisivat sähköpostiin. Nyt on vain sitten niin kamalan vaikeaa ja henkisesti kuluttavaa koettaa arvailla, että mihinkähän sitä aina on tervetullut ja toivottu ja mihin ei. Toiset haluavat, että osallistun, ja toiset sitten taas, että en. Tuntuu vähän, että olen jotenkin tiellä ja on kamalan vaikeaa koettaa löytää sellaista tasapainoa, etten olisi kenenkään tietyn opettajan riesana liikaa. Ymmärrän kyllä sen, että ylimääräisen ihmisen pyöriminen luokissa voi ärsyttää, mutta vaikeaa minun on arvata, mitä kukakin pitää ärsyttävänä ja mitä missäkin voi tehdä. Kahdeksan viikkoa on ilmeisesti sitten liian pitkä aika, olisi pitänyt kysellä toiselle neljän viikon osuudelle joku toinen paikka.
Sen puoleen minua ei haittaa, koska kukaan opistolla ei kyttää työaikojani tai vaadi minua osallistumaan mihinkään tiettyyn ja minulla on ainakin runsaasti aikaa lukea pääsykoekirjojani, mutta ei kyllä toteuta tarkoitustaan, jos harjoitteluaikani menee siihen, että yritän olla pois tieltä ja puuhailen jotain omatoimista, joka liittyy asiaan vain nimeksi.
Sattumoisin keskiviikkona kurssinohjaajani viestitteli ja kysyi kuulumisia ja mahdollista käynnin ja pienen välipalaverin tarvetta. Kerroin hänelle näistä asioista ja hän kävi sitten eilen torstaina juttelemassa minun ja maahanmuuttajien opetusta suunnittelevan opettajan sekä sen jälkeen vielä pikaisesti yhden suomenopettajan kanssa. Vaikka lopuista kolmesta viikosta saatiinkin nyt jotenkin sovittua, jäi minulle edelleen hyvin ristiriitaiset tunteet siitä, miten paljon ja minkälaista osallistumista minulta odotetaan. Tietysti opettajillla on kamala kiire, koska kursseja on useita, eikä siinä enää erikseen jää aikaa leikittää minua, mutta enpä minä sitten toisaalta voi omasta päästänikään säveltää kurssilaisille harjoituksia ilman alan koulutusta ja kurssisuunnitelmaan kuulumista. Ja kun sitä nyt kuitenkin on vain ammatin vaihtoa suunnitteleva työtön, eikä ammattiin jo opiskeleva opiskelija...
Kurssilaisilta sitten taas en ole saanut mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä palautetta, mutta epäluulot hiipivät ja sorrun aina välillä miettimään, että onko kyse etenkin maahanmuuttajien kohdalla kulttuurieroista ja että hiljaa mielessään ne toivovat pystyvänsä hymyilemään minut suohon.
Josta taas tulee mieleen se, että niinpä sitä vain ollaan me kaikki samassa veneessä. On kotimaassaan täysin koulua käymätöntä, joka on käynyt ainoastaan kotoutumiskoulutusta Suomessa, on vain peruskoulun käynyttä, lukion tai ammattikoulun käynyttä, korkeakoulu- ja yliopisto-opiskellutta; myyjää, opiskelijaa, lääketieteen tohtoria, juristia, web administratoria, puutarhuria ja ties mitä, yhtälailla tököttämässä työvoimapoliittisessa koulutuksessa miettimässä, että mitähän sitä tekisi elämällään tässä maassa nimeltä Suomi. Minusta tuntuu häiritsevän usein nykyisin, että ei tekis mitään. Missä on se maailma ja Suomi, josta minulle puhuttiin lapsena? Että sitä käydään kouluja ja joskus parikymppisenä mennään töihin ja sitten perustetaan perhe ja laitetaan kehä kulkemaan taas ympäri. Että hyvä maa on tämä ja kaikilla kaikki asiat hyvin. Entäs sitten, kun on ihan hiukkaa vaille kolmekymppinen ja edelleen sillä tasolla pihalla asioista kuin hiukkaa vaille parikymppiseltä voisi odottaa? Ja parempien ihmisten haitolla kuin mitään osaamaton pikkulapsi? Ohh...
Juuei. Lisää kahvia ja haarniska ylle ja kokeilemaan onneaan taas seitsenpäisen lohikäärmeen pesään - osa päistä syöksee tulta ja osa puhaltaa kukkaistuoksuja, mutta minun pitää vain visiiri silmillä sokkona koettaa pärjätä. Olen tehnyt aktiivisia hymyilyharjoituksia aamuisin linja-autossa, koska kuulemma jos mekaanisesti hymyilee tai nauraa, niin se tunne seuraa kyllä perässä ja ilmeestäkin tulee aito ja olo paranee.
Voi vee että on taas kivaa. Sunnuntai-iltana teki mieli marista joko tänne tai Facebookiin jotain, mutta en marissut, kun kumminkin joku tulee sanomaan jotain tai sitten kukaan ei tule sanomaan mitään. Nyt ärsyttää ja turhauttaa taas, tosin eri syystä. Ei voi tajuta aina kaikkia työkavereita tai keski-ikäisiä naisia tai koko yhteiskuntaa tai paljon mitään muutakaan ja silti en suostu myöntämään, että olisi taas jotenkin minun vika tämä, kun järjellä pohdiskellen ei ole. Ja jos nyt jollekin tästä kärisen, tai siitä edellisestä, niin kuitenkin joku sanoo, että sellaista se on, oletpa paska kun ärsyynnyt. Kaikkea pitäisi vaan kestää. Tai että kerjäät vain huomiota, kun valitat tuommoisesta. Ei pitäisi kai oikeastaan kirjoittaa tätäkään tänne, mutta omapa on blogini ja kirjoitan mitä kirjoitan.
On minulla ollut mukavaakin tänään ja eilenkin oli ihan jees päivä, mutta jotkut asiat vain joskus turhauttavat. Kiitos ja anteeksi että sain sanoa tämän.
En jotenkin pidä itseltäni asiallisena tuoda julki kielteisiä tunteita. Kai ja mitä ilmeisimmin se on jotain lapsuuden kasvatusta, ei saanut "juonitella" eli kiukutella eli käytännössä tuoda ilmi ikäviä tunteita millään tavoin tiettyjen omaisten seurassa. Koskahan tästä kasvais yli ja miten?
Paras mahollinen sesonki tietysti, mutta huomenna pitänee vissiin lopulta soittaa lääkärille. Selkäni on ollut enemmän ja vähemmän kipeä jo monta viikkoa ja nyt se alkaa olla siinämäärin enemmän kipeä, että minun piti lähteä kesken päivän koulusta, kun en pysty istumaan, seisomaan enkä kävelemään. Tähän asti olen päässyt tuhahtelulla, mutta nyt alkaa jo itkettää. Ei auta liikunta, venyttely eikä lepo, ei kylmä eikä kuuma, eikä ibuprofeeni. Tai siis ainakaan enempää kuin hetken. Kipu on jossain alaselässä ja lonkkien tietämillä ja säteilee toisinaan polveen asti. Mikä lienee...
Kyllä maalla on mukavaa ja haisee erilaiselta.
Viikonloppuna Kajaanissa pääsi jo unohtumaan tämä haju. Rappukäytävää maalataan ja tämän aamupäivän aikana maalinkäry on luikerrellut limakalvoilleni siihen malliin, että olen jo suunnitellut pakoa kotoa. Tämän kirjoitettuani livahdankin kyllä uimahallille ja vuoden viimeiselle espanjantunnille Kelan kautta (koulutustukilomaketta täyttämään).
Oli vinkeä tunne mennä rappuun ensimmäisen kerran, kun remontti alkoi. Lattiat, portaat ja kaiteet oli päällystetty suojilla. 
Huomaa ylläolevissa kuvissa neutraalin valkeat seinät...
En ole mikään suurten valkeiden pintojen ystävä, mutta nyt olen huomannut, että huonompiakin vaihtoehtoja on. Ällistyin aika kunnolla, kun huomasin, että seiniin tuli uuden maalipinnan myötä värejä. Kuka tonttu nämä on valinnut?
Tekisi mieli käydä laittamassa ilmoitustaululle lappu, että ihan kiva näin joulua kohti, mutta maalataanko seinät loppiaisen jälkeen uudestaan jollakin muulla kuin joulutontun ja punatulkun väriskaalalla?
että miksi ne todistukset käsketään ottaa mukaan, jos niitä ei sitten kuitenkaan katsota? Turhaan taas raahasin ja saa nähdä miten turhaan tosiaan.
Olen ehkä pitänyt sitä linjaa, etten näistä asioista täällä liiemmin kirjoita. Osin se on ollut taikauskoista pelkoa siitä, että jos jotain odottamaansa menee puhumaan etukäteen, niin mörkö vie eikä sitten käykään niin kuin halusi. Olen myös ehkä sanonut joistain asioista, että ei siitä nyt vielä sen enempää, että katotaan miten käy ja jos ei käy mitenkään, niin unohdetaan koko asia. Yleensä on sitten unohdettukin. Mutta nyt haluan kertoa.
Nyt on jonkinlainen jännityksenpurkuvitutusahdistus päällä, tai en tiedä onko tämä purku- vai odotusvaihe. Kuten ehkä kaikki tietää, niin töitähän täältä ei saa ainakaan minun koulutuksellani. Olenkin nyt hakenut sitten työkkärin järjestämille kursseille, että saisin jotain koulutuksen- ja ohjauksentynkää ja kenties sitä kautta kiinni jostain järkevästä. Tänään kävin yhden sellaisen kurssin haastattelussa. Kurssi on tarkoitettu ammatinvaihtajille ja siellä pitäisi siis penkoa esille mahdollinen uusi suuntaus. Näinä aikoina varmaan paljon kysyntää tuollaisille, niin vapaaehtoisesti kuin väkisinkin ammattia vaihtamaan päätyneille. Niin siis tämäkin, hakijoita kuulemma viitisenkymmentä, joista puolet kutsuttu haastatteluun ja niistä sitten puolet eli 12 kurssille. Sanoin kyllä niille, että ihan oikeasti haluan sinne kurssille.
En varsinaisesti jännittänyt haastatteluun menoa enkä edes kutsun odottamista, mutta nyt haastattelun jälkeen alkaa tuntua levottomalle. Entä jos en pääse tuonnekaan? Sitä ne kysyivät myös, että mitä suunnitelmia sitten on, jos en sinne pääse. Mitä nyt voi olla suunnitelmia tässä tilanteessa? Odottelua. Pitkää odottelua, jonka loppumisesta ei ole aikataulua julkisessa jaossa. Taloustaantuman loppumisen odottelua? Sen odottelua, että yhtäkkiä maailma kääntyisikin ihan toisinpäin ja kaikille olisi töitä ja koulutusta ilman uuvuttavaa ja raastavaa hakemista, anomista, pyrkimistä ja jonottamista? Sen odottelua, että loputkin siitä pitkään jaaritellusta suuresta ikäluokasta jäisivät eläkkeelle ja työpaikat vapautuisivat - siitä on hei puhuttu jo varmaan kymmenen vuotta, eikä vieläkään valo sarasta!
Minä en tarvitse huumevieroitusta, en katkaisuhoitoa, en mielenterveyskuntoutusta, en esiintymisjännitysterapiaa enkä asennekasvatusta siihen, että arkipäivisin ollaan selvinpäin ja tullaan ajoissa paikalle. Miten vaikeaa on saada vähän apua siihen, että joku oikein kunnolla ja ajan kanssa miettisi, että mille alalle
A) minulla on mitään kykyjä, ja
B) tässä maailmassa on mitään kysyntää.
Voisin kai minä helevetti vie pyrkiä ja hakea ja anoa sisäänpääsyä vaikka mihin kouluun vaikka missä yhteishaussa ja niiden ulkopuolella ja lomakkeella ja avoimella hakemuksella ja vaikka millä, kun joku nyt vain kertoisi, että missä vitussa olisi aiemmin mainittujen kohtien A ja B näkökulmasta mitään perkeleen järkeä. Ei sillä että osaisin tai haluaisin, mutta esimerkiksi mainittakoon, että ihan turhaa minun on lähteä opiskelemaan vaikka merikapteeniksi (saati että tietäisin sellaisten työllisyystilanteesta), jos niille ei kukaan maksa palkkaa. Ja sitten taas en kohdan A huomioon ottaen ole lähdössä millekään savupiippumuurarikurssille, vaikka sellaista miten olisi tyrkyllä, kun
A1) sormet ei kestä tiilien nostelua (kuva-aineistoa postauksessa melko tarkasti vuoden takaa),
A2) pää ei kestä kattokiipeilyä ja
A3) psyyke ei kestä haalareita ja turvakenkiä,
ts. yhteenvetona ei ole yhtään minun juttu.
Näinpä on siis jo valmiiksi marmatettu pois alta tämäkin, jos en sinne kurssille pääse. Lupailivat kyllä ilmoittaa tämän viikon aikana niille, jotka pääsevät ja viimeistään viikon päästä niillekin, jotka eivät. Minä kyllä tosiaan haluan sinne. Ja jos en pääse, niin sitten... niin mitä? Ei kai mitään muuta kuin tätä samaa vaan. Edelleen. Voi ääk.
Tietysti just nyt. Milloinpa muulloinkaan? Ai että mä kärsin.
Sanoinhan vissiin, että Mies heittäytyi kipeäksi? Olin olevinani ymmärtäväinen hoitaja pari päivää ja vielä tiistaina päivällä ihan terve. Mutta illallapa alkoi kurkussa tuntua pahaenteisesti typerälle. Se siitä sitten. Taas on räkätautia pidetty. Vaiheet menevät samassa aikataulussa kuin Miehellä. Se väitti nyt tänä iltana olevansa jo ihan OK, joten toivoa sopii, että minäkin tällä kahden päivän viiveellä ehdin parantua edes jotenkuten lauantaiksi. Ja ettei helpoksi menisi, niin tänä iltana saman riesan oireita alkoi taas minuun nähden kaksi päivää jäljessä saada äitini. Siltä taitaa kyllä jäädä häät väliin (ollaan kutsuttuja kaikki, morsian ja vanhempansa ovat vanhoja naapureita ja perhetuttuja). Paras mahdollinen ajoitus.
Että koettakaas nyt apuna toivoa, että tästä toinnutaan ajoissa. Rukoilkaa, pitäkää peukut pystyssä tai fingers crossed, mikä nyt onkaan metodinne.
Tekisi mieli ottaa asioista kuvia ja pistää niitä tänne, muttei sitten lopulta huvita, kun käytössä ei ole kunnollisia kuvanottolaitteita. Eilen sain käsiini hyvän kameran, kun pistin Miehelle viestiä, että ilman ei ole tulemista, mutta eipä se paljon auta, kun kyseisen kameran kaapeli on hukassa, muistikortinlukija ei ole mukana eikä talon piuhoista mikään käy siihen kapineeseen. Hö. No, ensiviikolla pitää ottaa Kuopion kotoa se lukijavärkki mukaan, niin saisi kuvat koneellekin asti.
Taidan etsiä jostain kuulokkeet korviini, kipon käteeni ja jakkaran persien alle ja lähteä mustikkametsälle lähimaastoon.
Noora esitteli tuossa joku aika sitten blogissaan papukaijakorvakorujaan. Minullakin on pari paria. 
Pienet kaijat ovat "perintöä" yhdeltä vanhemmalta serkultani, joka lahjoitti joskus minulle aika kasan teiniaikaisia krääsäkorujaan. Pidän noita toisinaan, yleensä yhden papukaijakuvioisen paidan kanssa. Isommat olen ostanut itse joskus ala- ja yläasteen vaihteessa ja muistelinkin Nooran kommenteissa käyttäneeni niitä jossain yläasteaikaisessa luokkakuvassa oranssin farkkupaidan kanssa. Rupesin sitten penkomaan niitä kuvia, mutta olinkin muistanut väärin. Korvikset kyllä on nuo vihreät kaijat, mutta paita on eri. Ei sillä, että olisi yhtään parempi paita, kuin oranssi farkkupaita... Mutta siitä pian lisää.
Huomasin nimittäin kummaa kehitystä näissä "virallisissa" eli tarhassa ja koulussa otetuissa valokuvissa. Olen selvästi 90-luvun uhri ja näyttänyt silloin toooosi kamalalta! :-) Katsokaas vaikka:
Ensimmäinen löytämäni kuva on tarhakuva (älkääkä alkako minulle mitään päiväkotisepustusta, se on pitkä sana eikä se ole mikään koti! Tarha on hyvä sana, siellä tarhataan lapsia) kaudelta 1986-87, jolloin olen ollut jokseenkin neli- tai viisivuotias. Hymyilen kuvassa, vaikkakin ujosti.
Seuraava kuva on kaudelta 87-88, jolloin näytin jopa reippaalta. Tarina kertoo, että olin juuri edellisenä iltana juossut kotona pääni pahki ovenpieleen ja saanut otsaan kamalan mustelman. Onneksi se on saatu otsatukalla peiteltyä valokuvassa :-)
Kauden 88-89 kuvia löysin kaksi. Toisessa niistä hymyilen, vaikkakin vähän epäilevällä tavalla (tuossa vaiheessako jo huomasi, että valokuvaajien jutut alkoivat kuulostaa noloilta?)...
... mutta toisessa on jo selvästi paaaaljon angstisempi ilme. Huomaa, että lähestymme 1990-lukua!
Ensimmäinen koulukuva on vuodelta 1990, tokaluokalta. Meidän pikkukoulussa oppilaat kuvattiin vain joka toinen vuosi. Meillä oli nimittäin pariluokkasysteemi, eli 1. ja 2. luokka opiskeli samassa luokkahuoneessa, samoin 3. ja 4. sekä 5. ja 6. Kun kuvat otettiin joka toinen vuosi, niihin tuli aina samat jantterit.
Näytänpä sitten ekassa koulukuvassani ihan täydeltä ääliöltä! Hartiat lysyssä, otsis hapsottaen, katse jossain muussa maailmassa ja tuo sammakkoposkihymy! Sain tuosta niin paljon naurua niin luokkakavereilta kuin tutuilta aikuisiltakin, etten ole uskaltanut senkoommin hymyillä luokkakuvissa. Miksei ne kuvaajat tai opettajat voisi pikkuisen neuvoa lapsia, että tosiaan kampaisivat tukkansa ja yrittäisivät istua suorassa niissä kuvissa. No eipä sillä, saman vuoden luokkakuvassa yksi poika venyttää korvanlehteään. Sille sitä vasta naurettiinkin, mutta pojat on poikia ja ne saa pelleillä, niin se nauru oli ihan erilaista.
Neljännen luokan kuvassa vuonna 1992 olen kymmenvuotias. Hymyä hädintuskin lainkaan, tarkkaan sammakkoposkia varoen. Ilmeen puolesta näytän itseriittoiselle pikku paskiaiselle. Huomaa myös 90-lukulainen paksu topattu hiuspanta, joka ei pätkääkään käy yhteen paidan kanssa. Tuo panta lienee äidillä kaapissa edelleen, pistää sillä otsiksen pois edestä naamaansa pestessään.
Sitten ne papukaijat. Katsokaa tarkkaan, siellä ne on. Yksityiskuvia tuskin on edes lunastettu, löysin vain ryhmäkuvan, josta tämän happaman pärstäni rajasin tänne esiteltäväksi. Jumankauta, mintunvihreisiin papukaijoihin on yhdistetty kulahtaneenvihreä t-paita ja vihreäruudullinen flanellipaidantapainen. Lohduttaudun sillä, että noita flanellipaitoja, farkkupaitoja ja jumalattoman isoja kukallisia neulepaitoja oli kaikilla muillakin silloin. Mutta tuo ilme. Silmät melkein kiinni ja melkein huulta purren. Käyttöohjeeni luokkakuviin on ilmeisesti ollut "älä hymyile, ettet näyttäisi lihavalta, pidä posket kurissa". Äitilläni on tiettävästi edelleen lompakossaan jotain lukioaikaisia tarrakuviani, joissa synkkä ja epävarma ilmeily vain jatkuu.
Tämä ei enää ole luokkakuva, vaan ihan normaalin kuolevaisen tavallisella pikku filmikameralla ottama kuva yhden ystäväni rippijuhlista vuonna 1998. Olen siis 16. Tuossako senaikainen käsitys hienoista vaatteista? Ilmeestä myös taas näkee, etten pitänyt kuvaamisesta...
Hirveää kamaa! Jossain vaiheessa ala-asteella minulla oli myös se vaihe, että irvistelin kaikissa kuvissa. Kai juuri siksi, että hymyillessänikin näytin ääliöltä, niin parempi pistää kokonaan pipariksi.
Enkä muuten osaa hymyillä luontevasti valokuvissa vieläkään. Onnistuneet kuvat ovat yleensä enemmän vahinkoja monien epäonnistuneiden joukossa kuin täsmäotoksia. Voiko tämä kaikki olla epäonnistuneen tokaluokan koulukuvan syytä? Siitä on herravarjele pian kaksikymmentä vuotta! Pitäisikö jo jotenkin päästä traumoistaan yli ja opetella ihan peilin edessä ilmeilemään paremmin...
Saahan sitä uskoa ja toivoa kaiken näköstä, saa, saa. Luultiin jo, että se netti toimi, vaan eipä näy taas käytännössä toimivan. Siispä taas kommentteja toisten blogeihin ja kuvia ja pitempiä juttuja tänne joskus toiste.
Perkeleen viiksiukko on taas neljättä iltaa kännissä. Sitä ennen se taisi olla yhden illan välissä selvinpäin. Jos minua vituttaa näin paljon, niin voitte hiljaa mielessänne mielikuvitella miten paljon mahtaa vituttaa äitiäni, joka nykyisin on mieluummin töissä kuin kotona. Päiväsaikaan ukkoa ei juuri näy, luimuaa omilla teillään ja välttelee äitiä, mutta iltaisin tuon kunnon aina huomaa. Silmät seisoo päässä, mutta siihen kaikki vakaus sitten jääkin. Puhuu päättömiä, jaanaa samoja ja esimerkiksi kysyi tuossa juuri, että mistä olen saanut mustelmia koipiini. Niin, mistähän? Muuten on kyllä jaksanut lähes päivittäin kysellä nilkkani kestämistä, mutta nyt oli sitten näköjään unohtanut koko keissin.
Perjantaina pääsin kokeilemaan autoilua ihan uudelta kannalta. Miehen Mitsu heittäytyi sadeilmalla käynnistymättömäksi, joten se piti hinata viiksiukon pakettiautolla pois Miehen työpaikalta. Minä pääsin ohjaamaan Mitsua köyden perään, kun ukko ei itse ollut ajokunnossa. Aika jännää, meni ihan hyvin. Tarkoitus oli lähteä jo perjantaina Kuopioon viikonlopuksi, mutta päästiinkin vasta lauantaina, kun piti ensin vähän huoltaa Mitsua. Oli melkein kuin hotellissa olisi ollut kaiken tämän maalla notkumisen jälkeen.
Jeepäjee. Sen että sain noista uusista kauniista polvistani tänne kirjoitettua ja luuhattua vähän Facebookissa, meni nilkka vähän liian kipeäksi. En enää päässytkään tuolista jaloilleni. Äitin avustamana kömmin sohvalle, mutta parin tunnin jälkeen tultiin siihen tulokseen, että soitetaan päivystävälle sairaanhoitajalle. Sieltä tuli ohjeeksi lähteä päivystykseen ja röntgenkuvattavaksi.
Nyt minulla on sitten kyynärsauvat ensimmäistä kertaa elämässäni. Luita ei ole rikki, nivelsidevamma vain. Mutta ihan riittävästi se on sekin. Side, kylmägeeliä ja särkylääkettä ohjelmassa varmaan ainakin viikon ajan. Haetutin siskolla tavarani yläkerrasta ja majoittauduin olohuoneen sohvalle. Keppien kanssa ei paljon portaissa pompita.
Persketi, just kun pääsin järvessäuimisen makuun.
Nyt loppuviikosta on menossa Kajaanin parasta kesäohjelmaa, Markkinakatu. Se tarkoittaa sitä, että puolet pääkadusta rajataan kävelykaduksi ja sen varrelle vyöryy torimyyjiä ties mistä ympäri maata ja erilaiset yhdistykset myyvät arpoja. Käytiin siskon kanssa tänään kurkkaamassa sinne. Itse markkinakadulta en saanut mitään, mutta ennen ja jälkeen kyllä.
Ihan eka kiva oli uudet nätit kesäpolvet. Pistin lähtiessä jalkaani kierrarilta ostetut ns. juhlakengät, ihan siksi kun sattui huvittamaan. Olen niitä ehtinyt käyttämään vain kerran aikaisemmin, ja totesin ne sisätiloissa vähän liukkaiksi. Enpä vaan arvannut, että kesälläkin voi ulkona liukastua. Sen että oltiin päästy autosta ulos ja muutama metri jalkakäytävällä etenemään, minä tempaisin vauhdista polvilleni asfalttiin! Nirhaumia on polvien lisäksi toisessa kyynärpäässä ja toisessa reidessä. Onneksi olin antanut kännykkäni siskolle käsilaukkuun kannettavaksi, niin en särkenyt sitä siinä samalla. Lykkyä myös siinä, ettei ollut päällä pitkiä lahkeita tai helmoja - polvet aina paranee, mutta kankaasta ei olisi saanut niitä reikiä korjattua muuten kuin paikkaamalla päälle (juu, olen huono ihminen ja tapaturmatilanteissa näköjään ensisijaisesti huolissani tavaroiden rikkimenemisistä enkä ihmisvahingoista).
Kiikuttanen popot suutarille, kunhan tässä saan aikaan. Muuten hyvät kengät, mutta pohjat ovat tosiaan kuluneet sileiksi. Minun on ihan mahdotonta löytää kenkiä noin yleensäkään, niin jos löydän hyvät, niin mieluummin käytän niitä korjuulla kuin luovutan vähällä ja etsin uudet.
Reikäisten polvien ja vinksahtaneen nilkan (lainasin siskon hevosilta kylmägeeliä!) kanssa jaksoin raahustaa kadunpätkän läpi vain kertaalleen. Onneksi Markkinakadulla on vuodesta toiseen ne samat krääsät, niin kaikki oli tavallaan ennalta tuttua. Ostin sitten Eurokankaasta pari kankaanpalaa, joista saattaap' tulla hameita ja Lindexiltä pari mekkoa. Heistä kuvamateriaalia myöhemmin.
Pentele.
Juhannuksesta pääsin ilman suurempia tuskia, mutta nyt alkaa sitten elo heitellä. Mentiin eilen Kuopioon, kun minulle oli tälle päivälle buukattu hammaslääkäriaika ja tarvittiin maallista omaisuuttamme ja postiamme sieltä mukaan, kun Miehen työn vuoksi ollaan aika tiiviisti uuskaenuulaesia seuraavat pari kuukautta. Postin tarkastus ja tavaroiden keräily kyllä onnistui, mutta olin näköjään ottanut matkaevääksi siskolta nuhapöpön, joka heittäytyi valloilleen illalla. Aamullakaan kun ei tilanne näyttänyt paranevan, niin piti soittaa hampilääkärin ajanvaraajalle ja siirtää keikkaa syssymmälle. Jospa näillä puolitekoisilla juurihoidoilla selviytyisi syys-lokakuun vaihteeseen.
Isomummo sanoisi, että nokka juoksoo ku Poavo Nurmi, voan ei soa palakintoo. Ihan mikä hetki hyvänsä joku avaa onteloissani hanan, josta syöksyy vesimäistä räkää vajaan teelusikallisen verran. Aivastuksia sentään pystyy jotenkin ennakoimaan. Sisko pelotteli, että pari päivää on sitä juoksemista ja sitten menee kurkku kipeäksi ja sitä myötä vatsalihakset ja muut kivat. Helekkarin hevosnaisflunssat, jossain talliympyröissä sekin oli tämän saanut.
Olen yrittänyt parhaani appelsiinitäysmehun, nektariinien, ukkotippojen (Carmolis-yrttitipat, joiden etiketissä on jonkin munkkiukkelin kuva), mehiläisvahatippojen ja ties minkä auringonhattujen kanssa. Soa nähä, miten kauan tätä kestää. Luvassa on myös ehkä vähän mielenkiintoisempia ja mieltäylentävämpiä postausaiheita, kunhan saan valokuvat ojennukseen ja parit jutut kirjekuoriin.
Kävin juuri Kajaanin Rrismassa ostamassa sämpylöitä ja kinkkua yms. nyt kun vielä ennen juhannusta ehtii. Kamala paikka! Rrismaa on laajennettu ja laajennusosiot alkavat nyt avautua. Sisäänpääsyportti oli viety jonnekin hiiteen asti ja ruokaosastolle piti kiertää jostain vauvanvaatehyllyn takaa (onko vauvanvaatteet jotenkin se ensimmäinen, mitä ostostelija tarvii vai miksi sen pitää olla siinä ekana ja läpipääsemättömänä?). Sai kyllä venyä pitkäksi ja veivata aika sulavaa lanneliikettä, että pääsi ihmismassojen ohi. Jumalattomasti väkeä ja oma osansa niistä tietysti mummeleita, jotka olivat niin hitaita, että tuskin liikkuivat laisinkaan ja toisaalta alle kouluikäisiä natiaisia, jotka liikkuivat vähän liiankin aktiivisesti. Jonot tietysti myös ihan holtittomat. En mene tuonne enää ikinä! Kuopion Rrismassakaan en ole käynyt aikoihin, ahistaa ne tungokset.
Kajaanissa saadaan kuitenkin olla näköjään loppukesä. Mies sai nimittäin kesätöitä! Ei ollut suunnilleen muistanutkaan enää hakeneensa sinne, kun soittivat sen eilen haastateltavaksi. Minun pitää mennä Kuopioon hammaslääkäri- ja työkkärikeikkojen vuoksi pari kertaa, mutta muuten ollaan sitten kai täällä. Saa tulla viihdyttämään, jos näillä nurkin liikkuu.
... nousta pyörän selkään - NOT!
Muistiinpano itselle: en pidä pyöräilystä.
Lohnotetaan Kajaanissa, nyt tämä on näköjään vähän tällaista päämäärätöntä, kun Mies on lomalla. Yritettiin eilen äitin kanssa olla aktiivisia ja käydä uimahallilla, mutta sepäs pentele on kesäkuussa kiinni lauantaisin ja sunnuntaisin. Tänään oli vuorossa siis kovemmat paukut: pyöräilemällä kyläkoululle äänestämään (minun äänestämiseni jäi, kun ennakkoäänestysaika meni ja ei nyt tänään satuttu olemaan Kuopiossa).
En usko, että yli kahden tunninkaan uiminen tai vesijuoksu* voisi tuntua niin pahalta kuin jo muutaman minuutin pyöräileminen. Olen pyöräillyt ala-asteella ja erinäisissä lukionjälkeisissä oppilaitoksissa koulumatkoja, kun oikein muutakaan mahdollisuutta ei ole ollut. Joskus ala-asteikäisenä olen myös pyöräillyt ihan huvikseni. Nyt en edes muista, milloin olisin viimeksi ajanut. Voi olla, että vuosi sitten. Ei ole himottanut yhtään.
En osaa nousta pyörän selkään sillä tavalla "normaalisti". En heitä jalkaa satulan yli takakautta enkä myöskään osaa laittaa toista jalkaa polkimelle ja potkia toisella vauhtia, ennen kuin nousen satulaan. Näin olen nähnyt muiden tekevän. Satulan on myös oltava niin matalalla, että yllän satulassa istuessani toisella jalalla maahan liiemmälti pyörää kallistamatta ja että pääsen sieltä alas rymyyttämättä persustaani satulaan. Useammassakin yhteydessähän on jo tullut ilmi, että pelkään putoamista ja kaatumista. Liittyy myös polkupyörään tämä.
Sen lisäksi, että pelkään kaatumista, liittyy pyöräilyyn myös epäkelpoja fyysisiä tuntemuksia. Myönnän ihan suoraan, että tällä kertaa on oma vika. Olen huonossa kunnossa, mutta se kunnon kohottaminen tuntuu fyysisesti niin pahalle, etten siihen pysty ainakaan siinämäärin kuin mitä pyöräily edellyttäisi.
Suussa maistuu veri ja rauta. Keuhkoputkia polttelee. Jossain kurkun perillä tai missälie pään onteloissa muodostuu normaalia sylkeä hieman vahvempaa limaa, jota saan sitten kakistella ja yskiä ja nieleskellä polttelevassa kurkussani. Nenä vuotaa samoin. Hengittäminen on vaikeaa ja tuntuu, etten saa rintakehää niin auki kuin mitä keuhkot haluaisivat. Ikenissä ja hampaissa tuntuu, joskus melkein odottaa hampaan laidan nousevan ikenen yli ja viheltäen päästävän painetta altaan. Myös kitalaen polttava pakotus on tuttua. Kieli tuntuu puolitoistakertaiselta, puhun epäselvästi ja katkonaisesti sen mitä hengittämiseltäni pystyn. Korvissa suhisee muukin kuin tuuli enkä kuule, mitä muut puhuvat. Sen lisäksi, että fyysisesti rasittaa ja henkisesti ketuttaa, joudun vielä huutelemaan vähän päästä, että puhu ääneen, en kuule. Kämmenet puutuvat. Rasituksen jälkeenkään ei tule mitään kaikenpelastavaa endorfiiniryöppyä, vaan jalat tuntuvat al dente -spagetilta ja se merkillisen liman eritys jatkuu vielä varmaan puoli tuntiakin sen kaiken jälkeen.
Onko ihan pakko, jos ei halua?
---------------
* Vesijuoksen tavallisesti tunnista puoleentoista ja voisin jatkaa pitempäänkin, jos kulkisin hallilla omin neuvoin enkä Miehen kyydissä.
Me ollaan ihan kunnossa. Ei oltu lähelläkään toria niihin aikoihin, vaan ihan turvallisesti jo monta tuntia Kajaanissa. Kaikenlaista hullua sitä pitää tapahtua...
Eilissäiltana vielä kymmenen aikoihin yksi kaveri ilmaisi huolensa kunnostani:
"Iltaa. Anteeksi jos häiritsen näin myöhään, mutta pakko kysyä, oottehan OK?!"
Parissa blogissa tällaisen huomasin. Nyt listataan asioita, jotka ovat päin mäntyä, pielessä, väärin ja huonosti.
1. Nimessäni:
Minulla on kolme etunimeä. Eka niistä on jotenkin kamalan vaikea ihmisille muistaa oikein, vaikka se on ihan normaali kalenterinimi ja meitä on tuhansia ja jopa tämännimisiä julkkiksia on olemassa. Ei, EN ole Saara, en Sanna, en Sari enkä mikään muukaan sellainen, oppikaa nyt perkeleet! Toinen nimeni on ehkä maailman tylsin 70-80-luvun välimaaston trendinimi (mitä ihmettä on vanhemmillani liikkunut päässä?) ja kolmas äidiltä peritty mummomainen nimi.
2. Kasvoissani:
Raskaat silmäluomet saavat minut väsyneen ja angstisen näköiseksi, jos olen ajatuksissani. En ole luontainen hymyilijä.
3. Vartalossani:
No mikä siinä nyt ei olisi vialla?
4. Luonteessani:
Olen synkkyyteen taipuvainen enkä jaksa pinnallista kaakotusta, toisaalta en ole tarpeeksi syvällinenkään. Olen myös sosiaalisilta taidoiltani ihan vajaa, mutta se lienee pitkälti harjoituksen puutetta. Tuntuu, etten sitten edes osaisi olla ihmisten kanssa, jos niitä joskus näkisinkin.
5. Vaatekaapissani:
Nimenomaan kaapissa on se vika, että sen ovet eivät pysy kiinni, vaan kissat pääsevät vapaasti romuamaan ja karvoittamaan kamppeitani. Vaatteissa taas on se vika, että vaatteiden pitää olla hillittömän suuria mahtuakseen päälleni.
6. Kotonani:
Meillä on rumaa. Joka paikassa on jotain ylimääräistä tai muuten epäsisustuksellistä töynää ja kaikki on ihan vinksinvonksin eikä sovi keskenään yhteen eikä missään ole viihtyisää ja kaunista. Onneksi meillä ei juuri käy vieraita, hävettää tämmöinen. Mutta vuokrakämpässä ei voi noin vaan sisustaa mielikseen eikä ole varaa hankkia mitään uutta ja kunnollista, niin väkisin näillä sekalaisilla perintöromuilla.
7. Työssäni:
Se, että sitä ei ole. Se, etten edes keksi mitä se voisi olla. En tunne olevani pätevä yhtään mihinkään. Eikä täälläpäin maata ole tarjolla mitään, mihin kelpaisin.
8. Ystävissäni:
Lasken varsinaisesti noin kolme ihmistä ystävikseni. Näen heitä kutakin keskimäärin kolme kertaa vuodessa. Heissä ei kai nyt mitään vikaa ole, vaan siinä, että asumme liian etäällä toisistamme.
9. Perheessäni:
Tästä lienen kirjoitellut jo aiemminkin. Yks kappale alkoholisti ja vanhassa jumittaja, yks kappale liian kiltti ihminen, joka ei osaa sanoa ei ja yks kappale yli kaksikymppinen teini. Miehestä sen sijaan en keksi nyt mitään valittamista, se lieneekin ainoa hyvä asia elämässäni.
10. Harrastuksissani:
Harrastan kaikkea ihan väärää. Harrastukseni kieppuvat eri tavoin netin ympärillä tai kokonaan omissa oloissa, mutta edelleenkään minulla ei ole varaa harrastaa mitään sellaista, missä oikeasti tapaisi ihmisiä. Uimahallilla nyt tietysti konkreettisesti näkee ihmisiä, mutta ei sillä tavalla, että voisi sanoa hengaavansa niiden kanssa. Yksinään siellä altaassa kieppuu. Ja muutenkin harrastan kaikkea ihan väärin ja erilailla kuin muut. En tunne kuuluvani mihinkään porukkaan.
11.Kumppanissa?
Minä tässä olen se paskempi otus.
12. Lemmikissäni/lemmikeissäni:
Ne ovat niin pirun karvaisia ja sotkevat! Muutenkaan tykkää siivoamisesta, niin nuo vielä levittää sitä karvaansa ja hiekkaa ja ties mitä joka paikkaan.
13. Kielenkäytössäni:
Vastaan asioihin "mmmm" tai "niin", enkä jaksa aina reagoidakaan kaikkeen turhaan pälpätykseen.
14. Musiikkimaussani:
Se on aina erilainen kuin kaikilla muilla, olinpa missä seurassa tahansa. Juuri koskaan ei kuunnella minun soittolistoja, kun kukaan muu ei tykkää.
15. Kotikaupungissani:
En tunne täältä ketään. Muita kuin Miehen. Tajuatteko, miten yksinäinen minä olen?! Ei vittu ketään kenen luona käydä tai kenen kanssa mennä jonnekin. Ei ole ollut mitään missä tutustua keneenkään niin paljoa.
16. Ruokavaliossani:
Kaikesta yrittämisestä huolimatta liikaa kaikkea. Ei pysty yltämään mihinkään suosituksiin.
17. Lapsissani:
No kun niitä ei ole. Olisi edes vaikka lapsi, niin olisi jotain tekemistä.
18. Naapureissani:
Polttavat tupakkaa parvekkeillaan jumalauta joka kerta kun yrittää vähän tuulettaa. Tulee se haju sisään.
19. Nykyisessä elämäntilanteessani:
Lue kohdat 1-18.
20. Tulevaisuudessa:
Hyvin hankalaa elätellä toivoa yhtään mistään. Kaikki on ihan auki. Se nyt on varmaa, että Miehen valmistuttua koulustaan (ensi vuoden alkupuolella, luultavasti) muutetaan jonnekin etelämpään, mutta ei hajuakaan minne päädytään ja miten pitkäksi aikaa ja mikä siellä odottaa.
Haastan Johannan, Hehkuvaisen ja Stellon, kun niilläkin on aina kaikki pielessä kuitenkin.
Ei tule kevät, ei:
Huomisen uhkaa sataa lunta eivätkä lämpötilat ole oikein minkäänlaisia. Kuva kaapattu täältä.
Toinen kuva on sitten Facebookista, (fluff)Friends-sovelluksesta. Oh happy day, indeed :-)
Huomisen säälle nyt ei muuten ole niin väliä, alkupäivä on siivouspäivä, mutta illalla tulee yksi kaverini Etelä-Suomesta kylään, enkä toivoisi hänelle lumista ajokeliä.
Elämä jatkuu (taas ehkä) pääsiäisen jälkeen. En yliannostanut suklaata eikä muutenkaan ollut liian hauskaa, joten suorastaan luterilaisessa kohtuudessa on pysytty. Oli toiveissa nähdä yhtä kaveria, joka oli taas pitkästä aikaa kotopuolessa, mutta tapojensa mukaan hän sairasti taas ja näkeminen jäi. Ehkä ensi vuonna.
Johannalla oli blogissaan kuva pääsiäiskukista edustamassa edes jotain blogitettavaa möllötyksen keskellä. Alkoi kismittää, kun minulla ei ollut sitäkään. Onneksi hallussani on nyt kamera (sain neuvoteltua sen pois Miehen kaapin syövereistä), niin otinpa kuvia edes jostain.
Pääsiäiskukkia ei ollut, mutta tässä kuvia viime viikolla kylvetystä kaurakasvustostamme. Eilen kotiin palattuamme siinä ei näkynyt vielä mitään muita elonmerkkejä kuin vaaleaa nukkaa (onko se hometta vai jotain, mikä kuuluu asiaan, tiedä en), mutta aamulla siellä sojotti korsi. Yksi korsi! Mittaa suunnilleen lyhyen männynneulasen verran. Hieno on. Jatkakaa samaan malliin!
Siinä kun nyt sitten ikkunan ääressä sen kameran kanssa olin, niin todisteeksi kuva siitä, että ei täällä Kuopiossa mikään kevät ole. Johanna väitti toisaalla, että oli omalla kolkallaan maata jo nähnyt ihmisiä capreissaan kipittelemässä 15 asteen lämmössä. No ei ole caprikelit täällä vielä, ei. Täytynee turvautua talvitakkiin vielä. Kengistä en ole vielä varma. Jos olen riittävän uhmakas, niin laitan ne mustat kevätkengät enkä enää nastapohjatalvikenkiä.
Pitää siis yritellä pärjätä näiden kanssa. Etualalla tädiltä syntymäpäivälahjaksi saatu vaaleanpunainen tulilatva ja taustalla jonkin sortin rahapuu, joka näemmä kasvattaa lehtensä setelirullan eikä kolikon muotoon. Harvemmin näkee mehikasveja amppelissa, mutta näiden elukoiden kanssa on pakko. Muuten tulee reikiä.
Huomatkaa linssilude keltaisen amppelintupsun takana... :-)
