Uutta maanantaita sarvista

Miten irrationaalisen paha mieli voi tulla koko viikoksi muutamasta sanasta ja eleestä... Tämä viikko on onneksi sujunut nyt paremmin kuin koko viime viikko yhteensä.

Puhuin viikonloppuna äitini kanssa puhelimessa ja hän muisteli muutamia entisen työpaikkansa harjoittelijoita ja perehdyttäjiä.Tyylejä on tosiaan monia. Joillekin oli ollut hyvin luontevaa ottaa harjoittelija mukaan mihin tahansa. Jotkut sitten taas olivat jotenkin väenvängällä keksineet jonkin pikku tehtävän harjoittelijapololle ja kadonneet omille teilleen ilmestyen seuraavan kerran vasta seuraavana päivänä kertomaan mitä seuraavaksi voisi tehdä. Jotkut myös tekevät kaiken mieluummin itse kuin yrittävät neuvoa harjoittelijaa ja jakaa edes yksinkertaisimpia pikkutehtäviä pois omalta tehtävälistalta. Jotenkin kuulostaa tutulle. Moni on tuolla nyt sanonut - ja ymmärränhän minä sen - että juuri nyt on vuoden kiireisintä aikaa, kun tämän vuoden kurssit ovat menossa ja uusia alkamassa (näitä työkkärin kanssa yhteistyössä järjestettäviä työvoimakoulutuksia) ja samalla pitäisi suunnitella ensi vuoden kurssivalikoimaa. Ei siinä kerkeä erikseen ohjaamaan harjoittelijaa, mutta jos sen verran, että antaisi vaikka niitä yksinkertaisimpia hönttitehtäviä pois omista käsistään. Jos harjoittelija esimerkiksi ottaisi kopioita oppimateriaaleista ja kantelisi kansioita ja kirjoja huoneesta toiseen, niin siinähän säästyisi varsinaisten työntekijöiden resursseja mielekkäämpiin puuhiin. En minä paljoa vaadi, mutta jotain edes, ettei sitten tarvitse katsoa sen näköisenä, että ei se tuokaan mitään tee :-)

Tänään oli onneksi järkevää tekemistä ja sellainen opettaja, joka osasi jakaa hommaa. Olin osan päivää yksikseni vahtimassa, neuvomassa ja ohjaamassa tietokoneluokassa työhakemuksen ja CV:n kirjoittamisen harjoittelua. Aika haastavaa, kun osalla porukasta oli suunnilleen muistitikulla jo pientä viilausta vaille valmiina paljon asiaa ja osa ei osannut edes käynnistää tekstinkäsittelyohjelmaa. Mutta lopulta kaikki saivat kuitenkin edes jonkinlaisen hakemuksen aikaan ja melko moni myös CV:n.

Viikonloppuna Mies analysoi minua (analyysi powered by Carlsberg - probably the best beer in the world) ja lukion psykologiankurssien ja yleisen keittiöpsykologian pohjalta minulla on kolmenkympin kriisi ja sen johdosta toivoton olo elämäni kanssa. Luulin jo, etten ole edes oikeutettu kolmenkympin kriisiin, kun itkunaiheeni ovat niin lapsellisia ja naiiveja, mutta kuuluu kuulemma asiaan. Se, minkä oletin kuuluvan oikeaoppiseen kolmenkympin kriisiin onkin kuulemma viidenkympin kriisiä, jolle on paikka vasta jossain parinkymmenen vuoden päässä. Kiva tietää olevansa normaali :-D