... nousta pyörän selkään - NOT!
Muistiinpano itselle: en pidä pyöräilystä.
Lohnotetaan Kajaanissa, nyt tämä on näköjään vähän tällaista päämäärätöntä, kun Mies on lomalla. Yritettiin eilen äitin kanssa olla aktiivisia ja käydä uimahallilla, mutta sepäs pentele on kesäkuussa kiinni lauantaisin ja sunnuntaisin. Tänään oli vuorossa siis kovemmat paukut: pyöräilemällä kyläkoululle äänestämään (minun äänestämiseni jäi, kun ennakkoäänestysaika meni ja ei nyt tänään satuttu olemaan Kuopiossa).
En usko, että yli kahden tunninkaan uiminen tai vesijuoksu* voisi tuntua niin pahalta kuin jo muutaman minuutin pyöräileminen. Olen pyöräillyt ala-asteella ja erinäisissä lukionjälkeisissä oppilaitoksissa koulumatkoja, kun oikein muutakaan mahdollisuutta ei ole ollut. Joskus ala-asteikäisenä olen myös pyöräillyt ihan huvikseni. Nyt en edes muista, milloin olisin viimeksi ajanut. Voi olla, että vuosi sitten. Ei ole himottanut yhtään.
En osaa nousta pyörän selkään sillä tavalla "normaalisti". En heitä jalkaa satulan yli takakautta enkä myöskään osaa laittaa toista jalkaa polkimelle ja potkia toisella vauhtia, ennen kuin nousen satulaan. Näin olen nähnyt muiden tekevän. Satulan on myös oltava niin matalalla, että yllän satulassa istuessani toisella jalalla maahan liiemmälti pyörää kallistamatta ja että pääsen sieltä alas rymyyttämättä persustaani satulaan. Useammassakin yhteydessähän on jo tullut ilmi, että pelkään putoamista ja kaatumista. Liittyy myös polkupyörään tämä.
Sen lisäksi, että pelkään kaatumista, liittyy pyöräilyyn myös epäkelpoja fyysisiä tuntemuksia. Myönnän ihan suoraan, että tällä kertaa on oma vika. Olen huonossa kunnossa, mutta se kunnon kohottaminen tuntuu fyysisesti niin pahalle, etten siihen pysty ainakaan siinämäärin kuin mitä pyöräily edellyttäisi.
Suussa maistuu veri ja rauta. Keuhkoputkia polttelee. Jossain kurkun perillä tai missälie pään onteloissa muodostuu normaalia sylkeä hieman vahvempaa limaa, jota saan sitten kakistella ja yskiä ja nieleskellä polttelevassa kurkussani. Nenä vuotaa samoin. Hengittäminen on vaikeaa ja tuntuu, etten saa rintakehää niin auki kuin mitä keuhkot haluaisivat. Ikenissä ja hampaissa tuntuu, joskus melkein odottaa hampaan laidan nousevan ikenen yli ja viheltäen päästävän painetta altaan. Myös kitalaen polttava pakotus on tuttua. Kieli tuntuu puolitoistakertaiselta, puhun epäselvästi ja katkonaisesti sen mitä hengittämiseltäni pystyn. Korvissa suhisee muukin kuin tuuli enkä kuule, mitä muut puhuvat. Sen lisäksi, että fyysisesti rasittaa ja henkisesti ketuttaa, joudun vielä huutelemaan vähän päästä, että puhu ääneen, en kuule. Kämmenet puutuvat. Rasituksen jälkeenkään ei tule mitään kaikenpelastavaa endorfiiniryöppyä, vaan jalat tuntuvat al dente -spagetilta ja se merkillisen liman eritys jatkuu vielä varmaan puoli tuntiakin sen kaiken jälkeen.
Onko ihan pakko, jos ei halua?
---------------
* Vesijuoksen tavallisesti tunnista puoleentoista ja voisin jatkaa pitempäänkin, jos kulkisin hallilla omin neuvoin enkä Miehen kyydissä.
