Soitin Kelan työttömien asiakaspalvelunumeroon. Sähköisestä asioinnista olen tätä tilannettani aina välillä vaaninut, mutta kun ei mitään tapahdu, vaikka jo monta viikkoa on kulunut aikaa. On ollut selvityspyyntöjä vaikka ja mistä ja ne olen hyvinkin ajallani toimittanut. Viimeisintä toivottiin palautettavaksi 6.3. mennessä, mutta tuolla sähköisissä tiedoissanikin lukee, että se on saapunut perille jo muistaakseni 20.2., että minä en nyt ainakaan ole ollut tässä myöhässä. Virkailija lupasi pistää hakemukseeni kiirehtimispyynnön, että jos saataisiin tällä tai ensi viikolla päätöstä aikaiseksi. On kuulemma ruuhkaa, sen kyllä uskoo kun katsoo ja kuuntelee uutisia kaikista lomautuksista ja irtisanomisista. En minä niitä siitä syytä, mutta kuitenkin, ihan oikeat ihmiset on monta viikkoa ilman rahaa ja päätöksiä siitä, että milloin sitä mahtaa tulla ja miten paljon. Jos jotain nyt pitäisi palkata lisää, niin väkeä työkkäriin ja Kelaan setvimään näitä jossain inhimillisessä aikataulussa.
Olo on sisältä raskas. Tuntuu, kuin olisin itkenyt monta tuntia, vaikken ole yhtään. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun ei ole rahaa, ei voi lähteä minnekään ihmisten ilmoillekaan. Bussilippukin maksaa ja en uskalla edes kuvitella meneväni mihinkään kauppoihin tai edes kirppikselle. Nökötän täällä sitten kissojeni kanssa, kunnes Mies tulee koulusta - sillä on sentään se, niin on jotain tekemistä ja miettimistä. Luojan kiitos en nyt varsinaisesti ole veloissa, mutta joku pään sisällä sanoo, että jos joskus jostain jotain säännöllistä rahaa saan enemmän kuin oman välttämättömän tarpeen kattamiseksi, niin minun on pakko maksaa äitille takaisin sen hyväntahtoisuudesta.
Yksi serkku sai lauantaina vauvan ja toisella on tällä viikolla syntymäpäivä. Onneksi on nurkat täynnään materiaaleja kortteihin ja lahjoihin. Pitää alkaa väsätä niiden kanssa. Samalla voisi kuunnella jotain rokkia isolla. Se yleensä auttaa edes johonkin.
Jämälankapaita
2 vuotta sitten
7 kommenttia:
En muista kommentoinko joskus jo tästä aiheesta blogiisi, mutta kerrataan nyt jos niin kävi. Tämä mietiskely työttömyyden keskellä kuulostaa niin tutulta. Omassa blogissani asiaa olen alkuaikoina pohtinut. Pahimpia angsteja taisin hieman poistaakin edellisen blogimuuton yhteydessä. Pää meinasi välillä oikeasti hajota siihen, että oli paljon yksin kotona. Missään ei tosiaan voinut oikein käydä kun en ollut varaa. Kaikkeen piti säästää pitkään. Haniltakaan en halunnut lainata/ottaa rahaa, vaikka se sitä tarjosi. Mulla otti kovasti luonnon päälle jo se, etten pystynyt osallistumaan vuokranmaksuun kokonaan.
Sieltä ne paremmat ajatkin tosin sitten tuli. Kyllä ne sullakin on edessä. Kotona ollessa inhosin sitä, kun puolisko pääsi bilettämään (mielestäni usein) työkavereiden kanssa ja itse nökötin silloin vielä enemmän yksin kotona. Nyt töissä ollessa osaan taas nauttia omasta ajasta.
Tiia, tiedän etten ole yksin tämän asian kanssa :-) Kyllä työttömyyskin menettelee, kun nyt vain saisin edes sitä työttömyyskorvausta. Sen viivästyminen tässä nyt eniten pannuun ottaa. En ole mikään suurikuluinen ihminen, en välitä merkkivaatteista tai käsilaukuista tai oikein bilettämisestäkään, mutta kun ei ole rahaa edes siihen kirpparilla käyntiin, niin siinä kohti palaa käpy. Mieskään ei biletä, mutta sillä on sentään koulu ja siellä jotain kaverintynkiä ja yksi ihan oikeakin ystävä, mutta minä tunnen itseni niin rahattomaksi ja yksinäiseksi just nyt tässä tilanteessa.
*halii*
tiedän tunteen kun rahaa ei tule ja vaikka kuinka kelasta kyselee niin kunnon vastauksia ei saa.
*halaus*
Eipä tämä kotona olo aina niin herkkua ole. Vaikka jotkut luulee että on kiva vaan "maata" kotona. Mutta oishan se rahakin kivaa.
Mulla oli itse asiassa pahimmillaan se tilanne, että en saanut pennin hyrrää Kelalta! Avopuolison tulot otettiin huomioon ja koska hänellä oli vakityö, niin Kela on sitä mieltä, että kyllä mies elättää. Kyllähän se elätti, mutta meinasin kilahtaa, kun eka kerran näin sen toteamuskirjeen. Soitinkin sinne, että miten tämä voi olla mahdollista. On vaan... En tuntenut koukeroita. Rahaa sain vasta, kun pääsin työvoimakurssille.
Tuulis ja Johanna, kiitos myötätunnosta!
Tiia, minulla ei ole ainakaan tuota ongelmaa, kun mies on opiskelija ja saa vielä vähemmän rahaa! Eli ihan pelkästä odottamisen ilosta kiinni taas kaikki.
Hurjasti voimia taisteluun (=odotteluun)!
Se on mielestäni hyvä ominaisuus ihmisessä ettei ole suurikuluinen (vaikka olisi rahaa tuhlattavaksi asti).
Lähetä kommentti