Kysyn vaan

että miksi ne todistukset käsketään ottaa mukaan, jos niitä ei sitten kuitenkaan katsota? Turhaan taas raahasin ja saa nähdä miten turhaan tosiaan.

Olen ehkä pitänyt sitä linjaa, etten näistä asioista täällä liiemmin kirjoita. Osin se on ollut taikauskoista pelkoa siitä, että jos jotain odottamaansa menee puhumaan etukäteen, niin mörkö vie eikä sitten käykään niin kuin halusi. Olen myös ehkä sanonut joistain asioista, että ei siitä nyt vielä sen enempää, että katotaan miten käy ja jos ei käy mitenkään, niin unohdetaan koko asia. Yleensä on sitten unohdettukin. Mutta nyt haluan kertoa.

Nyt on jonkinlainen jännityksenpurkuvitutusahdistus päällä, tai en tiedä onko tämä purku- vai odotusvaihe. Kuten ehkä kaikki tietää, niin töitähän täältä ei saa ainakaan minun koulutuksellani. Olenkin nyt hakenut sitten työkkärin järjestämille kursseille, että saisin jotain koulutuksen- ja ohjauksentynkää ja kenties sitä kautta kiinni jostain järkevästä. Tänään kävin yhden sellaisen kurssin haastattelussa. Kurssi on tarkoitettu ammatinvaihtajille ja siellä pitäisi siis penkoa esille mahdollinen uusi suuntaus. Näinä aikoina varmaan paljon kysyntää tuollaisille, niin vapaaehtoisesti kuin väkisinkin ammattia vaihtamaan päätyneille. Niin siis tämäkin, hakijoita kuulemma viitisenkymmentä, joista puolet kutsuttu haastatteluun ja niistä sitten puolet eli 12 kurssille. Sanoin kyllä niille, että ihan oikeasti haluan sinne kurssille.

En varsinaisesti jännittänyt haastatteluun menoa enkä edes kutsun odottamista, mutta nyt haastattelun jälkeen alkaa tuntua levottomalle. Entä jos en pääse tuonnekaan? Sitä ne kysyivät myös, että mitä suunnitelmia sitten on, jos en sinne pääse. Mitä nyt voi olla suunnitelmia tässä tilanteessa? Odottelua. Pitkää odottelua, jonka loppumisesta ei ole aikataulua julkisessa jaossa. Taloustaantuman loppumisen odottelua? Sen odottelua, että yhtäkkiä maailma kääntyisikin ihan toisinpäin ja kaikille olisi töitä ja koulutusta ilman uuvuttavaa ja raastavaa hakemista, anomista, pyrkimistä ja jonottamista? Sen odottelua, että loputkin siitä pitkään jaaritellusta suuresta ikäluokasta jäisivät eläkkeelle ja työpaikat vapautuisivat - siitä on hei puhuttu jo varmaan kymmenen vuotta, eikä vieläkään valo sarasta!

Minä en tarvitse huumevieroitusta, en katkaisuhoitoa, en mielenterveyskuntoutusta, en esiintymisjännitysterapiaa enkä asennekasvatusta siihen, että arkipäivisin ollaan selvinpäin ja tullaan ajoissa paikalle. Miten vaikeaa on saada vähän apua siihen, että joku oikein kunnolla ja ajan kanssa miettisi, että mille alalle
A) minulla on mitään kykyjä, ja
B) tässä maailmassa on mitään kysyntää.

Voisin kai minä helevetti vie pyrkiä ja hakea ja anoa sisäänpääsyä vaikka mihin kouluun vaikka missä yhteishaussa ja niiden ulkopuolella ja lomakkeella ja avoimella hakemuksella ja vaikka millä, kun joku nyt vain kertoisi, että missä vitussa olisi aiemmin mainittujen kohtien A ja B näkökulmasta mitään perkeleen järkeä. Ei sillä että osaisin tai haluaisin, mutta esimerkiksi mainittakoon, että ihan turhaa minun on lähteä opiskelemaan vaikka merikapteeniksi (saati että tietäisin sellaisten työllisyystilanteesta), jos niille ei kukaan maksa palkkaa. Ja sitten taas en kohdan A huomioon ottaen ole lähdössä millekään savupiippumuurarikurssille, vaikka sellaista miten olisi tyrkyllä, kun
A1) sormet ei kestä tiilien nostelua (kuva-aineistoa postauksessa melko tarkasti vuoden takaa),
A2) pää ei kestä kattokiipeilyä ja
A3) psyyke ei kestä haalareita ja turvakenkiä,
ts. yhteenvetona ei ole yhtään minun juttu.

Näinpä on siis jo valmiiksi marmatettu pois alta tämäkin, jos en sinne kurssille pääse. Lupailivat kyllä ilmoittaa tämän viikon aikana niille, jotka pääsevät ja viimeistään viikon päästä niillekin, jotka eivät. Minä kyllä tosiaan haluan sinne. Ja jos en pääse, niin sitten... niin mitä? Ei kai mitään muuta kuin tätä samaa vaan. Edelleen. Voi ääk.