Uutta tekemistä

Voe kaoheuvven paekka nyt kuulkaas! Tätä sitä on odotettu ja pelätty. Minulla on työsopimus. Siihen ei ole merkitty päättymisaikaa. Se ei ole opiskelemani ammatin mukaista, mutta onpahannytkuitenkin. Minä rupean soittamaan puhelimella ihan työkseni. Minä, joka tutustuttuani tekstiviesteihin ja sähköpostiin joskus yläasteaikoina yhdeksänkymmenluvun loppupuolella en ole juuri enää soitellut paljon mihinkään. Minä en soita, jos ei ole pakko. Pakko on yleensä soittaa vain jonnekin virastoihin. Minä en soita edes äidilleni ennen kuin äärimmäisessä hädässä. Vaan nyt sitten alan soitella. Olen päättänyt, että kokeilla pitää tuotakin, niin eivät ainakaan sano, että etpä ole telemarkkinoijanakaan ollut, vaan lahonnut vain kotona. Ja ennen kaikkea valitsen tuon ennen kuin mitään hampurilaisten tai makkaraperunoiden kyhäämistä, saati sitten siivoamista. Minä en osaa siivota edes omia jälkiäni. Mieluummin opettelen soittamaan puhelimella.

Menin Miehen kyydissä kaupunkiin tänään hyvissä ajoin ennen työpaikalle menoa. Meillä on ensin muutama sellainen parin tunnin perehdytyspätkä ennen kuin varsinaisesti aloitetaan. Olin hermostunut ja Mies tiesi miten lohduttaa: kehoitti minua käymään Glitterissä. Olisin sinne kai mennytkin, mutta ensin matkalle osui SPR:n kierrätystavaratalo Kontti. Pistäydyin siellä ja hups vaan, minusta tulikin yhtäkkiä neulekoneen omistaja!



Härrävärkki on ilmeestä päätellen vanha ja maksoi 45 euroa. Oli ihan pakko. Olen miettinyt neulekoneita jo niin kauan. Koskaan en ole sellaista kokeillut ja vain ihan pari kertaa lähietäisyydeltä nähnyt, mutta nyt on mistä opetella sitten. Mukana on ohjekirjakin sekä luonnoslehtiö, johon aikaisempi omistaja on piirrellyt ohjeita. Seuraavaksi pitää kai ostaa pöytä, jonka laitaan tuon voi pistää kiinni.