Käytiin lauantaina jossain Ristijärvellä paistamassa nuotiomakkaraa. Minä en yleensä älyä maisemien päälle mitään, mutta nyt löysin nuotiopaikaltamme kuvattavaa. Hörhelöisiä puita ja tasaisen yksivärinen taivas ja lammen jään lumi. Ja yhtäkkiä ilmestynyt ihan pyöreä kuu!
Kuvat saa isommaksi napsauttamalla!
En myy nykyisin enää matkapuhelinliittymiä. Ei ollut minua varten se, enkä minä sitä varten. Onneksi oli koeaika, niin pääsin vähällä.
Huomenna taas työkkäriin.
Palailen astialle taas kunhan jaksan, nyt väsyttää ja kaikkea.
Miljoona meemiä odottaa, mm. 10 tärkeää asiaa, jotka alkavat tietyllä kirjaimella, kissojen outoudet top 5 sekä kuusi sekalaista faktaa. Nyt on taas aikaa miettiä niitäkin. Iulian kirjadeco on täällä myös jossain, mutten tiedä missä. Tuli juuri siihen jouluryysiksen keskelle, niin olen pistänyt liian hyvään talteen. Teen asialle jotain kunhan löydän sen.
Kahdeksan tuntia lähes tauotonta soittelua potentiaalisille asiakkaille, eli käytännössä kilpailijan asiakkaille. Tämän jälkeen kun ihminen soittaa omalle äidilleen, niin ei osaakaan puhua luontevasti, vaan melkein vahingossa teitittelee. Jos minun sukupolveni suomalainen teitittelee vanhempiaan, tulee mieleen vain, että kyse on vittuilusta tai epäterveestä ja alistavasta lapsi-vanhempi-suhteesta. Mutta ei meillä sellaista sentään, liikaa myyntipuheluja vain noin yhenäkin.
Myin taas kaksi liittymää. Sen verran pitäisi saada aikaan parissa tunnissa, kahdeksassa pitäisi myydä ainakin kahdeksan. Mutta alussa vasta ollaan, katellaan... Jos joku haluaa kauttani ensi viikolla ostaa matkapuhelinliittymän, niin numeroa vaan tulemaan sähköpostiin, niin soittelen viikolla! Ihan oikeasti, kavereille ja vaikka itelle saa myydä kans, kuhan vaan myy.
Voiko jokaisen postauksen aloittaa tästä lähtien savoksi tyyliin "voe hyvän tähen nyt toas"? Ai ei voi? No en aloita. Aloitan sitten siitä, että eipä ole kummemmin vapaa-ajan viettämisen ongelmia enää. Onhan tässä sitä vapaata jo pidettykin, viimeksi olen säännöllisesti käynyt jossain viime maalis-huhtikuussa ja sitä edellisen kerran sitäedellisenä keväänä. Nyt alkaa opettelu kahdeksan tunnin työpäiviin, eikä loppua näy ainakaan vielä.
Tänään olin työpaikalla viitisen tuntia ja voisin tämän poikkeuksellisen ajankäytön ja uutuuden tuoman värinän kera mennä nukkumaan vaikka ihan kohta. Tai tuskin voisin, kun värinöitsen vielä ihan liikaa, ei pysyisi edes kuminauhakulmalakanat paikoillaan. Mieskin lähti Kajaaniin asioilleen, että kerkeää arkipäivänä huomenna käydä, minä menen huomenna junalla perässä kuuden jälkeen, kun pääsen töistä. Täällä nyt sitten nökötän yksin, ihan ilman kissojakin. Paras siis naputella tänne jotain ja kuunnella kotimaista rokkia ja punkintynkää isolla ja huutaa mukana. Laulaminen auttaa suunnilleen mihin vain. "I put my headphones oooooon". Indeed, tosin en musiikkikuulokkeita vaan sankaluurin. "Se on Saoka täältä Kuopion Kännylafkalta kun soittaa, terve!"
Olen siis tänään nelisen tuntia soitellut asiakkaille kahdella eri systeemillä. Vaikka olinkin ihan kauhuissani ja miltei epätoivoinen aluksi, niin minä myin kaksi liittymää! Juhuu ja huh-hah-hei! Se on ekalle päivälle puhelinfoobikolle enemmän kuin hyvin. Kunhan tämä tästä epäjännittyy lisää ja alan muistaa sopivia argumentteja ja älyän pukata ne oikeaan väliin, niin myyn varmasti enemmän. Tyrkytystyyliin en ole ennen myynytkään kuin jotain arpoja tai siis pyörityttänyt onnenpyörää jossain markkinoilla sekä myynyt luokkaretkirahastokeksejä ja sirkuksen rintamerkkejä, mikä nyt on hyvin hyvin vähäistä ja tapahtuu naamatusten ja moni ostaa lapselta säälistä ja hyvän tarkoituksen vuoksi. Puhelimeen olen joskus jossain työssä vastannut vähän, mutten koskaan itse soittanut. Mutta minä opin tämän. Olen jo alkanut oppia, tästä tulee vielä hyvä! Eläköön itsesuggestio.
Voe kaoheuvven paekka nyt kuulkaas! Tätä sitä on odotettu ja pelätty. Minulla on työsopimus. Siihen ei ole merkitty päättymisaikaa. Se ei ole opiskelemani ammatin mukaista, mutta onpahannytkuitenkin. Minä rupean soittamaan puhelimella ihan työkseni. Minä, joka tutustuttuani tekstiviesteihin ja sähköpostiin joskus yläasteaikoina yhdeksänkymmenluvun loppupuolella en ole juuri enää soitellut paljon mihinkään. Minä en soita, jos ei ole pakko. Pakko on yleensä soittaa vain jonnekin virastoihin. Minä en soita edes äidilleni ennen kuin äärimmäisessä hädässä. Vaan nyt sitten alan soitella. Olen päättänyt, että kokeilla pitää tuotakin, niin eivät ainakaan sano, että etpä ole telemarkkinoijanakaan ollut, vaan lahonnut vain kotona. Ja ennen kaikkea valitsen tuon ennen kuin mitään hampurilaisten tai makkaraperunoiden kyhäämistä, saati sitten siivoamista. Minä en osaa siivota edes omia jälkiäni. Mieluummin opettelen soittamaan puhelimella.
Menin Miehen kyydissä kaupunkiin tänään hyvissä ajoin ennen työpaikalle menoa. Meillä on ensin muutama sellainen parin tunnin perehdytyspätkä ennen kuin varsinaisesti aloitetaan. Olin hermostunut ja Mies tiesi miten lohduttaa: kehoitti minua käymään Glitterissä. Olisin sinne kai mennytkin, mutta ensin matkalle osui SPR:n kierrätystavaratalo Kontti. Pistäydyin siellä ja hups vaan, minusta tulikin yhtäkkiä neulekoneen omistaja!
Härrävärkki on ilmeestä päätellen vanha ja maksoi 45 euroa. Oli ihan pakko. Olen miettinyt neulekoneita jo niin kauan. Koskaan en ole sellaista kokeillut ja vain ihan pari kertaa lähietäisyydeltä nähnyt, mutta nyt on mistä opetella sitten. Mukana on ohjekirjakin sekä luonnoslehtiö, johon aikaisempi omistaja on piirrellyt ohjeita. Seuraavaksi pitää kai ostaa pöytä, jonka laitaan tuon voi pistää kiinni.
Joulunseutu ei ole ihan mitään parasta decoiluaikaa, kun pukkaa olemaan muutakin askartelu- ja käsityöhommaa silloin. Jouluaiheet kannattaisi tosiaan toteuttaa jo ajoissa syksyllä, niin ne kerkeäisivät perille kotiin jouluksi ihasteltaviksi eivätkä olisi vaarassa hukkua joulupostin joukkoon.
Mertzin joulukalenterideco taitaa ennättää viihdyttämään sopivasti ensi joulua. Olin juuri pahimman hötäkän keskellä, kun se ilmestyi postiluukun kautta ilokseni. Nöyrimmät anteeksipyyntöni, nämä sivut ovat nyt vähän sutaistut:
Pala viime joulun joulukorttia, kun oli valmiiksi tehtynä ja toinen talvihenkinen kortti kera tarrojen.
Katin Talven taiat -deco tuli jonkin aikaa tämän jälkeen. Otin decon ja joitain sopivia materiaaleja mukaan Kajaaniin, mutta inspiraatio löytyi vasta homejuustopaketista. Äitini siis oli ostanut jonkinlaisen "lahjapakkauksen" juustoja, jotka oli pakattu kiiltävään siniseen lumihiutalekoristeltuun kartonkilaatikkoon. Siitä suikaleita hyödyntäen sain aikaan tämän decosivun. Kat pyysi taustapuolelle myös jotain terveisiä tai runonpätkää, ja näin kirjoitin. Merkittäköön aikakirjoihin suurena sitaattina:
"Joulun aikaa talvella ei lasketa varsinaiseksi ajaksi. Se voi näkyä kalenterissa painoteknisistä syistä ja symmetrian vuoksi, mutta todelliselta luonteeltaan se on irrallaan ajasta ja oma juttunsa. Silloin kuuluu vain olla ja olla välittämättä liiemmalti mistään."
Uusi vuosi Kajaanissa, toivottavasti ovat kerenneet Kuopioonkin vaihtaa, kunhan menemme sinne tämän viikon jälkeen. Täällä oli pitkälti samanlaista kuin muutamana aikaisempanakin vuotena tai siis vuodenvaihteena. Äitee oli töissä illalla ja niin myös talouden hevosväki, joka istui lattialla ja kirosi joidenkin loimien korjausten kanssa. Yritä siinä juhlia sitten, kun toiset pistää vuoden kovimman työpäivän iltavuoron päällensä 31.12. Niin kuin ei olisi jotain muuna päivänä voinut niiden loimien kanssa kyhäillä, vaan juuri silloin pitää, kun muka olis joku juhla. Juuri tästä syystä ei vietetä jouluja enää täällä, kun se on sitä samaa arkea vain.
Kajaanin kaupunki järjesti ilotulituksensa jo klo 20 tai oikeastaan 20.30 ilmeisesti ihan lapsiperheiden iloksi. Sää oli kyllä niin paha, että eipä niitä naperoita siellä liiemmalti jaloissa pyörinyt. Poikkeusaikataulu oli kuulemma saanut hyvän vastaanoton, mutta minä kyllä ihmettelen. Lapsena kaikkein siisteintä uudessa vuodessa oli ehkä juuri se, että sai valvoa yli puolenyön. Meneekö ne nykyiset nappulat ihan piloille ja aadeehoodeeksi ja laitoshoitokuntoon, jos ne kerran vuodessa valvoo jonkun tunnin pitempään? Ja jos ei jaksa, niin sitten nukkumaan ja pulinat pois, sitten ei näe niitä raketteja ja sillä siisti. En uskalla kyllä ikinä lisääntyä, ihan liikaa saa varoa kaikkea. Vai onko se vaan, että vanhemmat haluaa muksut pois jaloista yhdeksään mennessä, oli päivä mikä tahansa? Meillä oli kai poikkeuksellinen lapsuuden perhe, kun vanhemmat kyllä viettivät meidän kanssa aikaa vaikka molemmat kävivät ihan normaalisti töissäkin.
Tuuli ja myrsky oli kuulemma tempaissut osan Kainuuta ihan kokonaan pois maailmankartalta; ei tule sähkö, ei toimi netti, ei mikään. Me saimme todistaa vain hienoista valojen räpsymistä, ei sentään ihan kokonaan käynyt sähkö poikki kuitenkaan. Vähän naureskeltiin saunomisen kanssa, että tietysti se tempaisee sähkön poikki just silloin, kun on suihkussa ja shampoot silmässä ja vesipumppu kaivossa pysähtyy. Ei onneksi käynyt niin.
Valettiin tinaa sitten puolenyön aikoihin, kun äitikin oli tullut töistä ja saanut jotain näennäistä eloa näihin murmeleihin. Tinojahan pitää aina vähän tulkita ennusmerkeiksi. Minä valoin tällaisen suksen tai puukonterän. 
Rahaa, eli sellaista pientä röpelöä siinä ei ole juuri lainkaan. Sen sijaan siinä on kyllä keskellä sopivasti ainakin kymmensenttisen mentävä aukko. Insert coin, please *robottiäänellä*. Pitää toivoa, että tämä olisi nyt myös päinvastainen, kuten ne aikaisempien vuosien tinat, jotka ovat kyllä lupailleet rahaa, mutta eipävaanoonäkyny! Lisäksi tuossa tinan yläosassa aukon päällä istumassa on selvästi kissa. Näettehän nuo pirunsar- öh, kissankorvat? Ja vasemmassa laidassa vähän pörröistä häntää ja oikeassa laidassa etukäpälän? Kissa se on, sano minun sanoneen. Kissarikasta vuotta!
