Rupesin kirjoittamaan Maille vastausta edellisen postauksen kommenttiin, mutta sanottavaa alkoi kertyä niin paljon, että ehkä viisaampi tehdä ihan oma juttunsa niistä.
Mai siis kertoi jutelleensa töissä sellaisen maahanmuuttajan kanssa, joka on oppinut lukemaan vasta joitain vuosia sitten Suomeen tultuaan. Kieltämättä vaikea täysin käsittää ajatusta aikuisesta lukutaidottomasta tai lukemaan opettelevasta, kun täällä tosiaan lähes kaikki oppivat lukemaan jo lapsena ja melko moni jo ennen koulunkäynnin aloittamistakin ainakin vähän. Miten se voikaan vaikuttaa kaiken muun oppimiseen, jos ei osaa lukea? Vaikka itsellenikään lukeminen ei ole se tehokkain oppimisen tapa, niin silti... Että kaikki oppi olisi kuulopuheiden varassa? Ajatukset kieppuisivat vain siinä omassa arkitodellisuudessa ja perimätiedossa, eikä ulkopuolisesta maailmasta saisi tietoa muuten kuin tapaamalla ihmisiä, jotka osaisivat asioista jotain omakohtaisen kokemuksen kautta opittua kertoa. Mistään ei oikeastaan voisi tarkastaa, että ovatko nuo asiat vain kertojan omia mielipiteitä, vai onko joku muukin joskus pohtinut ja tutkinut ja muuten käsitellyt aihetta. Ei toki edes välttämättä osaa olla vaillakaan eikä ehkä edes käsitä koko lähdekritiikin ajatusta, kun ei moni lukutaitoinenkaan sitä tajua. Miten kamalan suppeassa maailmassa lukutaidoton elää? Kyllähän täälläkin tietysti näkee esimerkkejä siitä, että mummeli osaa ostaa piimää, kun piimä on ollut siinä samannäköisessä purkissa viimeiset ties kuinka monta vuotta, mutta miten ihminen häkeltyy, kun pakkausta muutetaan eri näköiseksi ja alkaa se itku ja vinkuminen siitä, kun sitä vanhaa hyvää ei enää saa, eikä auta mikään selitys, että tässä tätä on, paketti vain on eri näköinen. Mutta että jos koko elämänsä viettäisi niin...?
Toissa syksynä olin viittomakielen kurssilla ja siellä tuli puheeksi myös se, miten Suomessakin kuulovammaisten ja kuurojen joukossa voi olla etenkin ikääntyneitä ihmisiä, jotka eivät osaa mitään "oikeaa" kieltä. Heitä on lähes piiloteltu kotona, he eivät ole käyneet mitään kouluja (siis edes peruskoulua) joidenkin satunnaisten kuurojen koulutusten lisäksi ja he ovat ehkä osanneet vain jotain perhepiirissä kehiteltyä kotitekoista viittomakieltä, jolla välittömät tarpeet on saatu hoidettua. Myös nykyisin enemmän kouluja käyneiden kuurojen suomen kielen lukemisessa on puutteita, koska viittomakielen lauserakenne ja kielioppi ovat erilaiset. Tulkkien saamissa tehtävälapuissa on kuulemma usein kaikenlaista erikoista, kun kuuro on yrittänyt kirjoittamalla esittää asiaansa. Idea selkiintyy toisinaan vain viittomalla teksti auki.
Puhumattakaan sitten siitä, millaista on elämä ja oppiminen, kun ei kuule eikä näe... Englanninkielentaitoinen ottaa ja lukee Helen Kellerin elämäkerrallista tekstiä täältä! Mai mietti sitä, miten selittää "elämys" ihmiselle, jonka kielitaito on heikko. Helen Kellerin teksteissä mainitaan esimerkiksi, miten hän oppi erottamaan kupin ja veden toisistaan ja hoksasi, mitä on miettiminen :-)
Saas nähdä, millaista on ensi viikosta lähtien kansalaisopistolla yhdessä maahanmuuttajaryhmässä. Heillä kai on kuitenkin kaikilla jo useamman kuukauden suomen alkeiden opinnot takana, mutta muutama kuulemma tarvitsee erityistä tukea.
Kurssin puolesta tuolla ammattikoululla saimme käydä seuraamassa ammattiaineiden opetusta oman halun mukaan. Minä kävin kurkkaamassa kahdessa eri tasoilla olevassa maahanmuuttajien suomen kielen ryhmässä. Yhdessä alkeisryhmässä seurasin opetusta aiheesta suomalaisten käsialan tunnistaminen! Muutamalta opettajalta oli pyydetty käsialanäytteet ja muutama yksinkertainen virke tyyliin "Minä olen Liisa, minä olen opettaja. Asun Kuopiossa. Minulla on kaksi lasta ja koira, jne", jotka piti yrittää kirjoittaa omalla käsialalla ja kenties ymmärtää edes jotain sisällöstä. Äidinkielisenähän sieltä osaa hahmottaa vähän u:n näköiset koukerot kuitenkin a:ksi ja erottaa e:n ja l:n lenkit muutenkin kuin korkeuden perusteella kun sana on tuttu, mutta voi minkälaista hidasta tahkoamista se oli niille, jotka olivat vasta jotenkuten oppineet lukemaan oman opettajansa käsialaa ja ehkä länsimaisia kirjoitusmerkkejä noin yleensäkään! Katsoin lähempää muutaman kurssilaisen kirjoittamista ja mielestäni he yleensäkin aloittivat kirjainten piirtämisen hyvin erikoisista kohdista ja piirsivät osat eri järjestyksessä kuin ehkä "alusta lähtien" näillä merkeillä kirjoittavat. No joo, onhan niitä yksilöllisiä eroja toki meilläkin, minäkin aloitan mm. s-, l- ja r-kirjainten kirjoittamisen alhaalta enkä ylhäältä ja piirrän t:n vaakaviivan oikealta vasemmalle ja olen nähnyt d-kirjainta piirrettävän alkaen tuosta kaaresta ja edeten pystyviivaan ja päinvastoin, mutta silti niiden maahanmuuttajien tapa oli vielä jotenkin erilainen ja tietysti armottoman hidas. Meille ainakin ensimmäisillä luokilla opetettiin kirjainten piirtämistä ihan vaiheittain tyyliin "laita kynä tähän ja vedä siitä tämänmallinen viiva tähän ja siitä etene tuonne ja lopuksi tee tämä kohta" ja muistan ekaluokan matikankirjasta vaiheittaisen mallikuvan numeron 2 piirtämiseen. Opetetaankohan muilla kirjoitusmerkeillä kirjoittaville maahanmuuttajille meidän aakkosia ja käsialaa tuollaisilla harjoituksilla ollenkaan, vai onko se vain oman opettelun varassa, kuten minulle tekstauskäsiala aikoinaan? Meille siis opetettiin 1990-luvun alussa pienessä maalaiskoulussa tikkukirjainten lisäksi vain kaunokirjoitus, vaikkei sitäkään virallisesti tuolla nimellä enää kutsuttu.
Tästä kaikesta taas juohtuu mieleeni se, miten sitä lapsena pelkäsi kaikenlaista, kun ei tiennyt asioista mitään ja oli lähipiirin aikuisten juttujen varassa ja vähän uhrinakin. Miten helppoa onkaan pelotella sellaista, joka ei tiedä ja osaa etsiä tietoa? Lapsi voi pelätä mörköjä, haukkuvia koiria, avaruusolentoja (nämä mainittiin jossain tutkimuksessa josta vasta luin jotain kommentteja, ja tässä näyttäisi olevan se Helsingin Sanomien juttu), Jumalan kostoa ja kadotusta (omakohtaista kokemusta - kiitos, mummo!) ja vaikka mitä, mistä kuulee muiden puhuvan ja mitä joko näkee tai on näkevinään jossain. Jotenkin nyt isompana - en sano, että aikuisena - pelotkin ovat jotenkin jalostuneet tiedon myötä ja joistain peloista osaa järkeillä itsensä ulos. En minä vaan yhtään kaipaa sitä aikaa, kun en tiennyt mistään mitään. Kyllä oppiminen sentään on jotain.
