Olla haitolla on ilmeisesti Kainuun murretta ja tarkoittaa sitä, että on ihmisten tiellä, haittaamassa eli häiritsemässä jollain tavoin heidän toimiaan. Selitän termin, koska kaikki eivät sitä aina ole ymmärtäneet. Minusta on tämän viikon aikana tuntunut varsin vahvasti siltä, että olen haitolla.
Harjoitteluni kansalaisopistolla on alkanut käydä vähän kummalliseksi nyt, kun olin viime viikon välissä pois amiksella sillä kurssillani. Suurin osa muista kurssilaisista tekee harjoittelunsa kahdessa eri työpaikassa ja on alkanut tuntua, että minunkin olisi pitänyt. Tunnelmat ovat kovin erilaiset kuin tuolloin.
Maanantai meni hyvin ja samoin tiistai melkein loppuun asti. Odottelin opettajien kahvihuoneessa viimeisen englanninkurssin aloitusta, kun sen opettaja yhtäkkiä paukkaa sisään kasvot melko punaisina ja kysyi, olinko aikeissa tulla tunnille, joka siis alkoi kymmenen minuutin sisään. Hän sanoi mielestäni varsin äkäisellä äänellä, että hän ei pidä siitä, että sinne tullaan ilmoittamatta ja että hänellä ei tällaisesta kuulemma ole ollut mitään puhetta sen opettajan kanssa, jonka "alaisuudessa" tässä harjoittelen. Jos aioin tulla tunnille, minun pitäisi olla vain hiljaa ja osallistumatta ja ainoastaan seurata opetusta. Sanoin, että voin toki jättää tulemattakin, jos hänestä on parempi niin, mutta opettaja vain sanoi, että minun pitäisi olla hiljaa ja meni menojaan. En ole mikään paras mahdollinen ajatustenlukija tai piiloviestien tulkitsija, mutta tuosta kyllä mielestäni kävi hyvin selväksi se, ettei kyseinen opettaja enää halua minua tunneilleen. En sitten mennyt, vaan lähdin kotiin, koska muutakaan ryhmää ei sillä varoitusajalla ollut. Olen tästä hyvin yllättynyt, sillä ne aiemmat kaksi tai kolme kertaa, kun olen tuon ryhmän mukana ollut tiistaisin, on opettaja ottanut minut hyvin vastaan ja esitellyt tehtäviä ja kysynyt, haluanko tehdä myös sanakokeen ja auttaisinko opiskelijoita ja olisinko jonkun parina ja muuta sellaista. Varsinaisesti opetukseen en ole puuttunut. Joskus aikaisemmin hän on täysin päinvastoin hyvin ystävällisesti kysynyt päivällä kahvihuoneessa, että olenhan sitten taas illalla tulossa. Suoraan sanoen minulla meni päivä kyllä pilalle tuosta yhtäkkisestä ja täysin yllättävästä iskusta.
Keskiviikkoaamuna menin opistolle kahdeksaksi ja tarkoituksenani oli mennä sen maahanmuuttajaryhmän suomen opetukseen mukaan aamupäiväksi. Aamupäivän opettaja tuli kahvihuoneeseen myös, joten kysyin sitten häneltä, että sopiiko, että tulen mukaan. Hän sanoi, että ei oikeastaan, koska sitä ei oltu etukäteen sovittu ja hänellä ei olisi minulle mitään tekemistä tai mitään, mihin voisin osallistua. On totta, että väliviikkoa edellisellä viikolla meillä oli ollut puhe osallistumisestani erityisesti tiistaisin ja torstaisin, koska silloin opiston tavallisilla kursseilla ei ole kovin paljoa tarjolla, mutta sanoin kyllä myös, että voin tulla keskiviikkoisinkin ja että ainoa päivä, jolloin en tule, on maanantai, jolloin minulla on muuta määrättyä tekemistä. Samoin aluksi palaverissa oli puhe siitä, että olisin oikeastaan koko tämän maaliskuun niiden suomenkurssien mukana ja kävisin muilla kursseilla vain silloin, kun he eivät erikseen tarvitse minua. En sitten mennyt siis sinnekään tunneille mukaan, vaan luin puoleenpäivään asti pääsykoekirjaa kahvihuoneessa ja kävin kahdeltatoista yhdellä puolitoista tuntia kestävällä kurssilla mukana.
Eli koeta tässä nyt sitten jotenkin olla mieliksi ja arvailla, kuka ei halua minua mukaan siksi, kun osallistun liikaa ja kuka siksi, ettei minulle ole tarpeeksi jotain, mihin osallistua... Ja kuka sitten taas toisaalta huolii minut mukaansa.
Jotkut opettajat ovat sitten taas ihan toisenlaisia (ainakin toistaiseksi...). Ensi viikolla esimerkiksi suomenkurssilaiset tekevät erään opettajan kanssa retken naapurikuntaan ja minun mukaan tulemistani pidettiin ihan oletuksena ja todettiin, että tottakai saan tulla ja että hyvä saada sinne avuksi joku. Samoin yksi englannin- ja suomenopettaja, jonka mukana olen paljon ollut, on ottanut minut hyvin vastaan joka kerta, vaikka olen varmasti ollut hänen mukanaan kaikkein useimmin ja joskus osallistunut paljon ja joskus taas hyvin vähän.
Tämä homma alkaa turhauttaa. Harjoittelusta kysyessäni ja sopimusta kirjoittaessamme kysyin asiasta siltä yhdeltä pääopettajalta ja hän sanoi, että minun ei tarvitse erikseen kysyä joka kerta opettajilta ennakkoon tunneille tulemisesta, mutta osa opettajista näyttää nyt sitä vaativankin. Minusta menee ihan mahdottomaksi, jos minun pitää joka jumalan puolitoistatuntisesta pätkästä kysyä aina erikseen etukäteen, lähetellä lähes tyhjän vuoksi sähköpostia, juoksennella pitkin käytäviä opettajien perässä ja päivystää opistolla aamukahdeksasta iltakahdeksaan ja koettaa päästä milloin millekin pätkälle mukaan. Kaikki opettajatkaan kun eivät ole opistolla koko päivää, vaan saattavat tulla sinne itsekin vain hetken ennen tunnin alkua. Puhumattakaan, että tuulennopeasti vastaisivat sähköpostiin. Nyt on vain sitten niin kamalan vaikeaa ja henkisesti kuluttavaa koettaa arvailla, että mihinkähän sitä aina on tervetullut ja toivottu ja mihin ei. Toiset haluavat, että osallistun, ja toiset sitten taas, että en. Tuntuu vähän, että olen jotenkin tiellä ja on kamalan vaikeaa koettaa löytää sellaista tasapainoa, etten olisi kenenkään tietyn opettajan riesana liikaa. Ymmärrän kyllä sen, että ylimääräisen ihmisen pyöriminen luokissa voi ärsyttää, mutta vaikeaa minun on arvata, mitä kukakin pitää ärsyttävänä ja mitä missäkin voi tehdä. Kahdeksan viikkoa on ilmeisesti sitten liian pitkä aika, olisi pitänyt kysellä toiselle neljän viikon osuudelle joku toinen paikka.
Sen puoleen minua ei haittaa, koska kukaan opistolla ei kyttää työaikojani tai vaadi minua osallistumaan mihinkään tiettyyn ja minulla on ainakin runsaasti aikaa lukea pääsykoekirjojani, mutta ei kyllä toteuta tarkoitustaan, jos harjoitteluaikani menee siihen, että yritän olla pois tieltä ja puuhailen jotain omatoimista, joka liittyy asiaan vain nimeksi.
Sattumoisin keskiviikkona kurssinohjaajani viestitteli ja kysyi kuulumisia ja mahdollista käynnin ja pienen välipalaverin tarvetta. Kerroin hänelle näistä asioista ja hän kävi sitten eilen torstaina juttelemassa minun ja maahanmuuttajien opetusta suunnittelevan opettajan sekä sen jälkeen vielä pikaisesti yhden suomenopettajan kanssa. Vaikka lopuista kolmesta viikosta saatiinkin nyt jotenkin sovittua, jäi minulle edelleen hyvin ristiriitaiset tunteet siitä, miten paljon ja minkälaista osallistumista minulta odotetaan. Tietysti opettajillla on kamala kiire, koska kursseja on useita, eikä siinä enää erikseen jää aikaa leikittää minua, mutta enpä minä sitten toisaalta voi omasta päästänikään säveltää kurssilaisille harjoituksia ilman alan koulutusta ja kurssisuunnitelmaan kuulumista. Ja kun sitä nyt kuitenkin on vain ammatin vaihtoa suunnitteleva työtön, eikä ammattiin jo opiskeleva opiskelija...
Kurssilaisilta sitten taas en ole saanut mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä palautetta, mutta epäluulot hiipivät ja sorrun aina välillä miettimään, että onko kyse etenkin maahanmuuttajien kohdalla kulttuurieroista ja että hiljaa mielessään ne toivovat pystyvänsä hymyilemään minut suohon.
Josta taas tulee mieleen se, että niinpä sitä vain ollaan me kaikki samassa veneessä. On kotimaassaan täysin koulua käymätöntä, joka on käynyt ainoastaan kotoutumiskoulutusta Suomessa, on vain peruskoulun käynyttä, lukion tai ammattikoulun käynyttä, korkeakoulu- ja yliopisto-opiskellutta; myyjää, opiskelijaa, lääketieteen tohtoria, juristia, web administratoria, puutarhuria ja ties mitä, yhtälailla tököttämässä työvoimapoliittisessa koulutuksessa miettimässä, että mitähän sitä tekisi elämällään tässä maassa nimeltä Suomi. Minusta tuntuu häiritsevän usein nykyisin, että ei tekis mitään. Missä on se maailma ja Suomi, josta minulle puhuttiin lapsena? Että sitä käydään kouluja ja joskus parikymppisenä mennään töihin ja sitten perustetaan perhe ja laitetaan kehä kulkemaan taas ympäri. Että hyvä maa on tämä ja kaikilla kaikki asiat hyvin. Entäs sitten, kun on ihan hiukkaa vaille kolmekymppinen ja edelleen sillä tasolla pihalla asioista kuin hiukkaa vaille parikymppiseltä voisi odottaa? Ja parempien ihmisten haitolla kuin mitään osaamaton pikkulapsi? Ohh...
Juuei. Lisää kahvia ja haarniska ylle ja kokeilemaan onneaan taas seitsenpäisen lohikäärmeen pesään - osa päistä syöksee tulta ja osa puhaltaa kukkaistuoksuja, mutta minun pitää vain visiiri silmillä sokkona koettaa pärjätä. Olen tehnyt aktiivisia hymyilyharjoituksia aamuisin linja-autossa, koska kuulemma jos mekaanisesti hymyilee tai nauraa, niin se tunne seuraa kyllä perässä ja ilmeestäkin tulee aito ja olo paranee.
