Saokan vihatut joululaulut

Nyt kun joulukuu alkaa todella olla käsillä, päädyin pohtimaan taas joululauluja. Virikkeen sain Hehkuvaisen blogista, jossa nurisin kommentteihin muuan siteeratusta lastenlaulusta ja annoin toisenkin esimerkin, jonka sanoitus on jotenkin pielessä. Kommenttini poiki toisen kommentin ja minä olin vielä kommentoida lisää, mutta päätinkin, että mitä hullua sitä kirjoitella toisten blogien kommenttilootiin, kun voisi avautua tänne omaansakin.

Suomalaisissa joululauluissa on mielestäni hyvin omituinen meininki. Sanoitukset kuvastavat varmasti hyvin jotain takavuosien kurjuuksia, nälänhätiä ja sotia ja ties mitä, mutta minulle 1980-luvun lapsena ne eivät oikein aukea. Elämänfilosofiani on ihan pikkulapsesta ollut se, että surullisiin asioihin ei pitäisi jäädä kiehkeröimään, vaan esimerkiksi laulaa siitä, mikä on hyvin. En voi väittää, ettei itsesäälissä sukeltelu olisi kuulunut minunkin murrosikääni, mutta noita surumielisiä ja kaiken ilon vähintään jossain sivulauseessa vesittäviä lauluja en ole koskaan ymmärtänyt. Minä olen surrut suruni hiljaisuudessa, en musiikin kera, sillä surumielinen soitto ja loilotus olisi vain edistänyt ranteet-auki-tunnelmaa ja jotain pahaa olisi voinut tapahtuakin.

Joululaulut ovat usein oiva esimerkki suomalaisen kierosta ajatustavasta. Vaikka joku olisikin hyvin ja siitä tehtäisiin laulu, niin jotenkin sinne pitää kuin muistutukseksi pistää väliin se, miten kaikki noin yleensä onkin ihan kamalaa eikä elämä juuri edes elämisen arvoista. Mietitäänpä:

"Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää"

"Eikä rasita koulu, syyt' on olla iloinen"

"Vaikka vainen maailma myrskyisenä pauhaa"

"Arkihuolesi kaikki heitä" ja samassa laulussa myös "syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen" ja "siintää onnelan kaukomaat"

"Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja laulu vaiennut lintusten"

Niin juu, kiitos vaan, yritän tässä virittäytyä juhlamielelle, ja noin sitä vaan muistutellaan ja maalaillaan maailman kurjuutta! Ei minun arkeni ole pelkkää huolta, tuo on lähinnä asennekysymys! Jos tekee arkensa hoitamisesta jonkin elämää suuremman ongelman, niin onhan se sitä. Ei aina voi olla bileet. Mikä hiivattu siitä joulusta sitten tekee sen paremman? Se kai se vasta stressiä ja synkkää ja ikävää aiheuttaakin niille, jotka niissä tykkäävät piehtaroida. Pitää siivota ja hommata lahjat - joko ostaa vähillä rahoillaan tai löytää ideaa ja aikaa itse tekemiseen. Pitää suunnitella ruuat ja löytää jostain juuri se oikea kinkku ja juuri se oikea kuusi - ja kaadetaanko se kuusi itse omasta tai luvattomasta metsästä vai kierrelläänkö kaikki koti- ja lähipitäjän huoltoasemien parkkipaikat ja koetetaan paikallistaa se vähiten vino ja kalju näre. Ja miettiä, meneekö anoppi tänä jouluna jonnekin muualle vai tuleeko se meille. Ja miksi onnela siintää vain jossain kaukana, miksei se voi olla tässä ja nyt? Voi pyhä Sylvi! Mistä taas tulikin mieleeni:

Entäs ne ikisuosikit, joissa ei ole lopulta paljonkaan puhetta joulusta, vaan pikkulintujen tai niiksi oletettujen olentojen kärsimyksestä. Laulu voi alkaa, että "ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan", mutta siihen se joulu sitten siinä biisissä jääkin. Periaatteessa koko laahaava ujellus kertoo vain häkkilinnun angstista Suomen talvessa ja kylmässä ja otuksen kaipuusta takaisin Etnan rinteille Italiaan. Sinne tietysti kaipaa varmaan moni suomalainen ihminenkin, oli häkitettynä tai ei. Joulunpakoilulaulu siis!

Tai se, missä varpunen pienoinen onkin pieni veljesi enkeleiden maasta. Okei, tiedän, että sanoitus on tehty kuollutta lasta surressa, mutta miksi ihmeessä tämä on meillä joululauluna? Samahan se olisi vaikka laulaa Eric Claptonin Tears in Heavenia, joka sekin on jotain, mihin en osaa samaistua ollenkaan. Mutta joulusta ei sanota paljon mitään, todetaan vain, että joulu on ja koditon varpunen on onneton. Voi, mikä juhlamielen kohottaja!

Ja oikein kaiken syyllistämisen isä ja äiti, Martti Turusen ja Mauno Isolan askaroima Me käymme joulun viettohon, kolmas säkeistö:

"Turhuuden turhuus kaikki on
niin turhaa touhu tää
me kylmin käymme sydämin
laps' sivuun vain jos jää
Me lahjat jaamme runsahat
laps' tyhjät kätes ihanat"

Tämä on siis se sama, minkä edellisen säkeistön lopussa "laps' hankeen hukkuu, unhoittuu". Yäh! Sanonko suoraan, että jos ne hengelliset asiat pitää kaivaa vintin laatikosta esille vain jouluksi, niin sehän se vasta tekopyhää onkin. Jos taas viettelee elämäänsä muutenkin ilman yläkerran isännän ja hänen poikansa apua, niin eikö jouluakin voi sitten viettää ihan kansanperinteen vuoksi ja keskitalven juhlana? Jos taas sitten pitää nämä heput arkielämässäänkin läsnä, niin miksi kaipaisi tällaisia syyllistyslauluja sitten kuitenkaan? Eikö se usko sittenkään koskaan oikein riitä?

Paljon on asioita, joita en ymmärrä. Synkät joululaulut ovat eräs niistä.

Onneksi on olemassa sitten paljon iloisiakin joululauluja. Kaikki kulkusjutut, Petteri (kiusaamisongelmasta kerrotaan, mutta homma hoituu Peten eduksi), Kuuraparta, monet tonttubiisit ja miksei monet hengellisetkin: "kaikuu laulu riemuinen: Jeesus tullut on!"

Joulukortteja

Eilen, kun pääsin askartelun makuun decon kanssa, kyhäsin myös vuoden ensimmäiset joulukortit. Alustavan laskelman (hyi kun kuulostaa tunteikkaalle näin joulukorttien yhteydessä :-)) mukaan tarvitsen ainakin kolmetoista korttia. Ettei vaan käy nyt kuin Prinsessa Ruususen ristiäisissä, että haltijoita on 13 mutta kultaisia haarukoita vain 12, niin yksi jää ilman kutsua ja siitähän selkkaus seurasi...? No ei vaiskaan, teen varmaan jonkusen lisää vielä. Kenties erilaisia kuin nämä, sillä tiedän ainakin kahden joulukorttilistallani olevan lukevan tätä blogia ainakin satunnaisesti, joten tyhmäähän olisi näyttää heille kortit etukäteen.



Poikkesin taas itsestäni (pienimuotoinen harrastus näemmä) ja tein sikäli itselleni epätyypilliset joulukortit, että otin mallia toisten tekemistä korteista. Yleensähän en askarteluissani ainakaan tietoisesti katso mallia, vaan sävellän omasta päästä. Tarkemmin sanoen otin nyt mallia Katin korteista, joihin taas oli katsottu malli Ismaki-korttihaasteen luonnoksesta. Itseäni noudatin kyllä siinä, että käytin lähes hankalanräikeitä papereita. Osin tämänkin johdosta päädyin siihen, että tuskin laitan noihin kortteihin enää mitään kuvaa, kun kuva-ala on muutenkin jo niin täynnä sekä henkisesti että fyysisesti. Ja sitäpaitsi minulla ei edes ole mitään sopivia kuvia ja tulostimestakin on värimusteet loppu, niin en voi edes tulostaa esimerkiksi kissojemme ryhmäkuvaa. Tai mihin sitä nyt mustien kissojen kuvissa mitään värimusteita tarvittaisiinkaan, mutta on se tuo kirjava Silvi ja Arvon vaaleanpunainen nenänpää ja kaikkien keltaiset silmät - ah niitä pieniä yksityiskohtia!

Mutta näillä siis lähdetään alkuun ja kyhäillään lisää kortteja, jos ja kun vastaanottajaehdokkaita ilmenee lisää.

Iloinen deco

Sinin iloiseen decoon keräsin kaikkia niitä pieniä asioita, jotka tekevät iloiseksi. Kuten joku oli decoon jo aiemmin kirjoittanutkin, niin kun iloitsee pienistä asioista, voi iloita usein.

Joulukalenterit alkavat kasaantua

Pengoin tuossa joulukalentereitani ja varmistin, että olen merkinnöissäni ajan tasalla. Kyllä, kaikki askartelutarvikejoulukalenterini paketit ovat kaikki perillä, kiitos kaikille osallistuneille! Korttikalenterista puuttuu vielä kymmenen korttia, mutta onhan tätä kuuta aikaa vielä noin viikko. Kiitos kuitenkin niille, jotka ovat jo lähettäneet korttinsa!

Minun pitäisi vielä paketoida ja lähettää pari pakettia, sisältö on kuitenkin jo etsitty näkösälle. Edit 24.11.2008 // No nyt on nekin lähetetty!

Häädeco

Sivuni Maryleanin häädecoon.

Ihan outo tyyppi

Tulin Katin blogissa haastetuksi kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Vähän vaikeaksi meni, kun olen ne ehkä kesyimmät omituiset juttuni jo paljastanut vanhassa blogissani, mutta ajan kanssa keksin vielä viisi lisää. Ekaksi tässä nyt muistin virkistykseksi ne aiemmat sieltä vanhasta suoraan leikattuna ja liimattuna:

1. Kun niistän nenää, minun on pakko sen jälkeen kuivata sieraimet sisäpuolelta. En ole nähnyt kenenkään muun tekevän niin. Tiedän, että se näyttää helposti nenän kaivamiselta, mutta mitä pahaa siinäkään nyt on, jos sen tekee itsenäisesti ja hiljaa. Jos en kuivaa nenää sisältä, se jää märän ja inhottavan tuntuiseksi. Jos minusta tuntuu siltä, että täytyy niistää, niin minä sitten myös niistän ja kuivaan nenäni. En kerrassaan pysty sillätavalla nätisti hiljaa puristelemaan nenää nenäliinaan, kuten naiset yleisesti näyttävät tekevän.

2. Reagoin lukemaani ja näkemääni ruokaan ja juomaan hyvin helposti. Varmasti monelle käy niin, että kun lukee suklaasta, alkaa tehdä mieli suklaata, mutta kun minulle kävi niin, että kun luin kirjaa, jossa gepardeja ruokittiin toistuvasti seepranraadoilla, minulle tuli kova nälkä ja alkoi tehdä mieli raakaa seepranlihaa. En edes syö kokolihaa kovin mielelläni, joten tunne oli hyvin outo. Voimakkain tunne tulee siitä, kun näkee telkkarissa tai lukee lehdestä jotain veden tärkeydestä elämälle ja kuivumisesta ja janosta. Alkaa kuivata kurkkua ja tuntua päässä tökkyräiselle niin pahasti, että on pakko juoda ainakin puoli litraa vettä heti.

3. En voi pitää vaatteita, joissa on kireä tai jotenkin muuten kurkkuun hinkkaava kaulus enkä kaulakoruja, jotka tulevat tiukasti kaulan ympärille. Mutta lisäksi tekee pahaa katsoa ihmisiä, jotka näin pukeutuvat. Nyt, jo pelkästä ajatuksesta, että näkisin jollakulla kireän kauluksen, on pakko hinkata omaa kaulaa ja varmistaa, etten kuristu kaulukseeni (en kuristu, on melko paljastava kaula-aukko!). En myöskään kestä sitä, että hiukset menevät silmille ja ärsyttää katsoa ihmisiä, joilla on otsatukka silmillä tai vielä pahempaa: etuhiukset ottavat kiinni silmäripsiin niin, että aina kun räpäyttää silmiä, tukka liikkuu. Pakonomaisesti huitoo omia hiuksia pois silmiltä...

4. Vaikka kaikki muu on aina levällään ja ties missä, niin astiakaapissani pysyy järjestys. Saman malliset ja kokoiset lautaset pitää olla vierekkäin ja kaikki suunnilleen kokojärjestyksessä: isot lautaset toisessa laidassa ja pienet toisessa. Lasit ja mukit eivät saa olla sekaisin, vaan lasit toisessa ja mukit toisessa laidassa hyllyä tai omilla hyllyillään, riippuen kulloisenkin asunnon astiakaapista. Lisäksi tietysti samanlaiset lähekkäin. En kuitenkaan erottele muita Teema-mukeja erikseen Muumi-mukeista, mutta en ihmettelisi, jos erottelisinkin. Missään muualla kotonani ei ole yhtä järjestelmällistä. Tämän olen oppinut kotikotoa, äitikin pitää astiat säntillisessä järjestyksessä. Mielestäni se on ihan järkevääkin, niin näkee helposti, onko esim. kaikille kahvittelijoille samanlaisia kuppeja tarpeeksi puhtaana ja lautaset pysyvät kuivauskaapin telineessä paremmin pystyssä,kun pinoutuvat hieman toisten samanlaisten kanssa. Mutta tiedän, että tämä on monille yks hailee, joten lasken tämän omituisuudeksi. Varsinkin, kun sitä ei muualla tapahdu kuin astiakaapissa.

5. Pelkään putoamista. Siihen liittyy se, että pelkään myös kaatumista. Talvisin etenkin rannikkokaupungissa on ihan tuskaa, kun meinaa liukastua ja kaatua tuon tuostakin. Hankin viime talvena kengät, joissa on voimakas pohjakuvio sekä nastat, jotka voi kääntää esille tai piiloon. Niillä tunnen oloni jokseenkin turvalliseksi. Joskus, kun kuitenkin liukastun ja olen kaatua, mutta saankin pidettyä tasapainon, melkein purskahdan säikähdyksestä itkuun tai tuntuu, että sydän hakkaa ja pitää pysähtyä hengittämään. Talvella pyöräily ei tule kuuloonkaan. Jos olen hyvin korkeassa rakennuksessa, jossa on portaista selvä näkymä alas, menen mieluummin hissillä kuin portaita alas, ihan sen takia, etten näkisi sitä korkeutta ja mahdollista putoamisen uhkaa. En mielelläni ratsasta hevosella, koska sellaisen eläimen selässä ei saa kiinni mistään omien korviensa korkeudelta, vaan on puristettava rystyset valkeina satulan laitaa. Muuten voisin ehkä pieniä pätkiä ratsastaakin, jos ne penteleet eivät olisi niin korkeita ja putoaminen niin kovin todennäköistä.

6. Pelkään perhosia. Ne lentelevät niin holtittomasti ja tulevat päin näköä. En pidä niistä edes kuva-aiheena. Jopa sormilla tehtynä sellainen perhoselta kuulostava ääni korvanjuuressa saa aikaan puistatuksia ja huitomista.

Ja sitten lisää! Keksiminen oli tosiaan hankalaa, kun minusta joku villasukkien käyttäminen ympäri vuoden ei ole mitään outoa. Tunnen tosi paljon sellaisia ihmisiä, vaikka jossain Röllien Lakikirjassa ehkä sanotaankin, että villasukat ovat vain talvea varten. Niinpä pengoin esille ne outouteni, jotka ovat minusta itsestänikin vähän outoja.

1. Olen molempikätinen. Teen joitain asioita vasemmalla ja joitain oikealla kädellä. Minua on sanottu vasenkätiseksi aina sillä perusteella, että pidän kynää vasemmassa kädessä, mutta on myös olemassa paljon asioita, jotka eivät onnistu vasemmalla kädellä lainkaan, joten olen alkanut mieltää itseni molempikätiseksi. Vasemmassa viihtyvät kynän lisäksi myös lusikka ja haarukka (olen huomannut, että jos oikeakätinen syö pelkällä haarukalla ilman veistä, niin haarukka menee oikeaan käteen)ja kaikenlaiset veitset sekä kassit ja laukut. Harjat menevät mikä mitenkin - hammasharja toimii vain vasemmalla, tiskiharja vain oikealla ja hiusharja molemmilla. Saksia osaan käyttää vain oikealla kädellä. Olen kai joskus kokeillut vasenkätisten saksia, mutta en osaa leikata niillä. Samoin tietokoneen hiiri on oikeakätinen. Tämä tekee tietokoneella piirtämisestä ihan toivotonta, kun hiirenkäyttötaito ja piirustustaito ovat eri käsissä. Neulon oikeakätisesti, mutta virkkaan vasenkätisesti. Olen nyt tarkoituksella opetellut viittomaan oikeakätisesti, vaikka joskus lapsena olen oppinut muutaman viittoman vasemmalla kädellä. Kaukosäätimiä ja kännykkää on parempi näppäillä oikealla, mutta ainakin kännykän voi joksikin aikaa vaihtaa vasempaankin käteen, jos oikea väsyy maratontekstiviesteihin. Palloa en osaa heittää kummallakaan kädellä :-)

2. Minulla on varsin pehmeät ja taipuvaiset kynnet, joten ne on pidettävä aina ihan lyhyenä, etteivät taivu väärinpäin - hyiiih! Joillakuilla kuulemma muutenkin kovat kynnet kovenevat entisestään lämpimässä vedessä, kuten tiskatessa tai kylpiessä, mutta minun pehmeät kynteni senkun pehmenevät lisää.

3. Osa nivelistäni on ylitaipuisia, etenkin sorminiveleni. Otin kuvia - en osaa päättää mikä niistä on ällöttävin, joten saatte kaikki!






4. Pidän hammaslääkärissä käymisestä. Käyn siellä ihan mielelläni. Ainoa mikä siinä pelottaa, on lasku.

5. Onnistun aina jotenkin olemaan porukassa se, joka ei pidä jostain keskeisestä aiheesta tai ainoa, joka pitää jostain, mistä kukaan muu ei. Jos en ole ainoa, niin ainakin likimain ainoa, joka tulee asiasta sanoneeksi eikä vain hiljene ja mutise asiaa yksin. En tee sitä mitenkään tahallani, näin vain käy. Se ei ole sitäkään, että en periaatteen vuoksi pitäisi jostain yltiösuositusta (kun tiedän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät todella periaatteen vuoksi lue ainuttakaan Harry Potter -kirjaa tai periaatteen vuoksi vastustavat Facebookia) ja yhtäkkiä vain päättäisin, että aha, tämä on nyt suosittua, rupeampa änkyräksi enkä tykkää! Ja monia asioita olen toki kokeillut, mutta kun vaan ei. Jostain ihmeen syystä minä vain pidän tai en pidä jostain ihan muusta kuin kohdalle sattuvat viiteryhmät. Tämän vuoksi olen aina ollut ja varmaan lopun ikäni olen aika ulkopuolinen.

Minä olen se askartelija, joka ei pidä Magnoliasta (ryhditön taikinaposki, jolla ei ole kasvojen paikalla kuin kaksi ilmeetöntä pistettä) eikä tajua mitä hauskaa on valmiiksi leimatuissa leimakuvissa. Minä olen se herkkusuu, joka on huono suomalainen, kun ei pidä Fazerin sinisestä ja Pandan Juhlapöydän konvehdeista (no syöhän niitä, mutta ne on niin tylsiä!). Minä olen se musiikinystävä, jonka kaverit kysyvät, että mitä sontaa tämä on mitä sinä pistit soimaan, vaihda heti pois! Saan myös kylmiä väreitä huonoista biiseistä, en hyvistä biiseistä. Ja minusta surullinen uikutus ei ole kaunista musiikkia! Minä olin se nukkekodinrakentaja, joka ei jaksa enää ainuttakaan kristallikruunua tai matka-arkkua, vaan haluaa, että nukkekodin asukeilla on Pleikkari ja kännykkä. Minä olen se elokuvankatsoja, joka seuraa juonta (jos sen löytää...) eikä tuijottele päätähden lihaksia. Minä olen se, joka kerta toisensa jälkeen tyrmää lehtimyyjät ja pahoittelee, ettei Cosmopolitan ole minun lehteni, vaikka ikä ja sukupuoli ehkä antaa niin ymmärtää, enkä lue Trendiäkään enkä MeNaisia, vaan Tiedettä ja Geoa, kun niissä ei ole kahden aukeaman juttua siitä, mitä tyhjänpäiväistä elokuvaa kukakin tyhjänpäiväinen entinen elokuvatähti kävi katsomassa kenenkin naapurin lasten ja entisen puolison kanssa. Minä olin se opiskelija, joka ei kuun puolessavälissä ja mielellään vielä keskiviikkoiltana lähtenyt pääsymaksulliseen baariin juomaan loppua opintotukea sileäksi. Keksinkö vielä sata lisää? Ja arvatkaa tympiikö ja ärsyttääkö joskus, kun en kuitenkaan ihan tahallani haluaisi olla mikään vastarannankiiski.

Haastan omista omituisuuksistaan/ominaisuuksistaan kertomaan Murskan, Johannan, Stellan, Hehkuvaisen ja Myy Maarian.

HannaHemulin kaulaliina

HannaHemulin kaulaliina jatkui valkeana vihreiden ja sinisten pilkkujen kera. Lanka on jotain vuosituhannenvaihteen aikaista Novita Cottonellaa (puuvillaa & polyakryylia).

Motivoinnin mestariteko

Espanjanopettajani tuntuu tietävän, miten saadaan suomalaiset naiset motivoitua opiskeluun - nopeiten sanaristikon oikein täyttänyt saa palkinnoksi suklaapatukan. Tällä kertaa se onnekas olin minä :-)

Ristikko oli hauska kiekura, josta sanojen järjestyksen voi päätellä vain kirjainmäärän perusteella. Verbejä, osa perusmuodossa, osa taivutettuina. Me gusta Kismet!

Räääääääää! %&(#U&(#¤&!!!!!1!!!

Jo on jumankauta tämä kotimaisen popin ja humppampaan tarjonta taas! Äiti viritti keittiöön soimaan Radio SuomiPOPin (vai mitenhän sen kirjoittavatkaan nykyisin) ja jätti päälle, kun lähti töihin ja minä täällä nyt tätä kuuntelen. Mua puri baarikärpänen ja ihmisoikeudet kun on multa näemmä päässeet loppumaan ja tuo sitä kaljaa, eihän tätä kestä selvinpäin, rappiolla on hyvä olla. Voi helevetinperkele etten paremmin sano! Voi vittu että vituttaa tuo yksi alkoholisti, joka taas tuolla oikein urakalla pilaa sekä omaansa että äitini että siskoni ja muidenkin vähän etäämmällä olevien läheisten elämää ja yrittää esittää selvinä hetkinään hauskaa seuramiestä ja fiksua tyyppiä. Onneksi on nyt parin viime kesän ja tuon tallityömaaprojektin johdosta alkanut selvitä tuon ei-niin-selvän asianlaidat muillekin kuin vain ydinperheelle. Voi vittu että kiinnostaa viettää mitään isänpäivää tai viritellä tuolle jouluksikaan mitään, vaikka sukkatilausta on kyllä tullut kesästä asti. Äääääärhghgh! En kyllä tule enää Kajaaniin käymään ennen kuin kesällä tai joskus, perkele!

Kuka niistä kolmesta?

Blogiosaajat, apua!

Jos kuka tietää, miten tuon FEEDJIT-lootan saisi tasattua tuonne oikeaan laitaan, niin olisin tiedosta äärimmäisen kiitollinen. Olen kaikki keksimäni konstit kokeillut, mutta ei. Se häiritsee minua tuossa sivupalkin vasemmassa laidassa lilluessaan, kun suunnilleen kaikki muu sisältö menee kiltisti tuonne oikealle. Vinkkejä vastaanotetaan tämän tekstin kommentteihin, sähköpostiin (minisaoka@gmail.com) ja vaikka tuonne CBOXiinkin, kunhan vain nyt joku kertoisi...

Edit 13.11.2008 // Ahaa, se on siis IE:llä katsottuna ainakin ihan siellä missä pitääkin, mutta Firefoxilla tököttää sivupalkin vasemmassa laidassa melkein varsinaisissa blogiteksteissä kiinni. En ole ennen edes kokeillut katsoa IE:llä. No kuiteskin, tietääkö kukaan, miten sen saa sinne oikealle ihan selaimesta riippumatta?

Empun seikkailut

Lumikki laittoi liikkeelle tarinadecon Empun seikkailuista. Minä kirjoitin tarinalle päätöksen. Tarinassa Emppu haaveilee pääsevänsä kaukomaille ja ihailee kylän yli lentäviä joutsenia. Moninaisten seikkailujensa jälkeen tarina päättyy näin:

Decohaaste

Sanna haastoi minut osallistumaan johonkin Decolassa esillä olevaan decoon. Olenkin jo jonossa aika moneen noista uusimmista, joten valinta oli aika vaikeaa. Päädyin sitten Katin mietelausedecoon. Haastan itse Iulian osallistumaan johonkin Decolassa tarjolla olevaan decoon.

Rymyämispaikka

Tää kokeilee rajojaan taas. Piti nyt käydä siskon tallin tontilla muka vähän tuijottelemassa ja nakkelemassa jotain kepakkoja. Enimmän aikaa lähinnä toljotin ja olin polttavinani risuja nuotiossa. Arvatkaa, paloivatko märät havut tihkusateessa? Säästän teidät jännitykseltä ja kerron, että eivät. Tai siis ainakin paloivat tosi huonosti.







Tuossa on nyt sitten kuitenkin koko suvun talkoo- ja kuntoilupaikka, puunpätkien kiskomista ja muutakin tekemistä vielä riittää ennen kuin talliin voi tuoda vuokralaisia.

Van suatampa ollahhii

Ha, mutkain kautta löysin Savon Sanomien Savolaistestin, josta tuloksena seuraavaa:



Osa meni arvaamalla, osan tiesin. Testi ei kerro oikeita vastauksia, joten en tiedä mikä meni mitenkin. Toisaalta, sehän juuri on tyypillisen savolaesta - suattaa olla tieto tae olla olemattahhii.

Hukkapalat "hyötykäyttöön"

Jos kangaspalan laidassa lukee, että 100% polyester satin, niin eihän siitä mitään viisasta voi tehdä, kertoo nimim. "on kokemusta polyestersatiinityynyliinasta ja sähköistyvistä hiuksista". Niinpä tein jotain ihan muuta. Hameenompelukokeilun (kaiketi ihan hyvä kaava, mutta kokonumerosta huolimatta liian pieni) jälkeen jäi kuitenkin vielä onnistuneen aikaansaamisen tuska, joten pengottiin viikonloppuna siskon kanssa kangaslaatikoita ja keräiltiin jotain inspiroivaa kainaloon ja valloitettiin keittiö koko illaksi. Keittiö kun on porukoitten ja siskon ainoa paikka, jossa on sekä tarpeeksi valoa että pöytä että kylliksi tyhjää lattiaa kankaankäsittelytarkoituksiin. Sisko ompeli hevosten talviloimiin kaulakappaleita (= hyödyllistä tavaraa) ja minä ompelin siskon kummitytölle keijukaishameen. Olkootpa vaikka Kielohaltia. Kyseisellä lapsella on taipumusta hienosteluvaateleikkeihin, niin ehkä tämäkin kelpaa. Violettia ja valkoista kukkakuvioista kangasta (4+4 palaa vuorotellen) ja ylälaitaan vähän jotain valkeaa mitälie ja kuminauhaa ja kuminauhalle kaveriksi sellainen nyörinkiristinjutskula, mikä saa piillä piilossa kuminauhakujan sisällä silloin, kun siitä ei tarpeen mukaan joko kiristetä tai löysätä kuminauhaa. Kun mistä minä tiedän jotain nelivuotiaiden vyötärönympäryksiä, niin saavat säätää kotona ihan itse, ja onpahan kasvunvaraakin.





Koska kankaita vielä jäi, niin tein hameen kanssa yhteensopivaksi asusteeksi vielä pussukan. Siinä on sellainen jekku, että siitä voi kääntää esiin joko violetin tai valkean puolen, kuten vain haluaa. Menenevät pukinkontin kautta perille.

Salainen Askarteluystävä paljastui

Viimeinenkin SAY6-lähetys on nyt tullut perille - tuli varmaankin jo perjantaina, mutta en ollut silloin kotona postiluukkuani vaanimassa. Sain lokakuun ajaksi uuden parin, ja sehän oli vanha kuomani Saana, jonka tunnen nukkekotiympyröistä parin vuoden takaa. Lahjusta tuli taas niin kovasti, etten taida edes pysyä perässä. Kuvaan olen kuitenkin tainnut saada pyydystettyä kaiken. Papereita oikein paljon, tarroja, kiiltokuvia, kukkia ja palapelinpaloja.



Jättikiitokset Saanalle :-)

Tiski-Kusti

Erilainen nuori melskaajakissoja piilossa. Jos oikein muistan, niin jossain sen kyljen alla on vielä kasa perunankuoria... Kunhan nyt vaan saa yksinään omassa rauhassaan olla, niin ihan sama... =^..^=

Halloweenin yövieraat

Taas oli kiilusilmäisiä petoja ja piikkihampaisia hirviöitä sängyssä. Nyt jopa kolme, sain muhtien kihhojen lisäksi itsensä herra Tepposen seurakseni.

Noin miljoonasta hämärässä huitaisemalla otetusta (piti viedä kamera niin pitkälle kuin käsi ylsi, että kaikki mahtuisivat kuvaan) kännykamerakuvasta ne edes jotenkuten onnistuneet tässä :-)