Akkainviikon nimipäiväkoru

Odotin ja jännitin viime tiistaita kovasti. Saatiin porukoitten luo vieraita, joita ei turhan usein nähdä. Kummitätini tuli äitinsä (isän täti) kanssa käymään. Olen viimeksi tainnut nähdä kummiani joskus 2003 tai niihin aikoihin. Kummilla oli silloin menossa olevalla akkainviikolla nimipäiväkin, joten tein korun.

Kuva on sikahuono, sillä päätin kokeilla tuota vanhaa HP-räpsyä (HP Photosmart 433, 3,1 megapikseliä ja muita vanhahtavia ominaisuuksia), ja jostain selittämättömästä syystä se tälläsi kuvat koneelle jo valmiiksi 480x640-kokoisina eli pieninä. Olen nimittäin oppinut, että tuolla kameralla yleensä kannattaa ottaa kuvat kaukaa ja sitten rajata oleellinen näkyviin, mutta nyt ei niistä kauempaa otetuista kuvista ollut mitään apua, kun kohde jäi postimerkin kokoiseksi eikä sikäli ollut yhtään läheltä otettuja tarkempi. Ei se ennen ole noin tehnyt. Lieneekö vika vai ominaisuus, mene ja tiedä...

Tämä postauskin tulee nyt vasta tässä vaiheessa siksi, kun nettiä ei saada edelleenkään toimimaan ihan niin kuin ennen. Nyt on jotain vikaa minun läppärissä jo, ei voi muuten selittää. Tämä "pääkone" jurnottaa olohuoneen nurkassa, eikä oikein tee mieli tässä tehdä ainakaan mitään kuvapostauksia silloin, kun äitillä on ollut vapaata ja kun uteliaat nokat istuu selän takana pitkin sohvia. Jonkun kerran on äiti kysellyt, että onko minulla blogia tai kotisivuja vielä jossain, mutta jyrkästi kiistän kaiken. Jotain epämääräisiä kuvakansioita vain... :-P

90-luvun uhri

Noora esitteli tuossa joku aika sitten blogissaan papukaijakorvakorujaan. Minullakin on pari paria.



Pienet kaijat ovat "perintöä" yhdeltä vanhemmalta serkultani, joka lahjoitti joskus minulle aika kasan teiniaikaisia krääsäkorujaan. Pidän noita toisinaan, yleensä yhden papukaijakuvioisen paidan kanssa. Isommat olen ostanut itse joskus ala- ja yläasteen vaihteessa ja muistelinkin Nooran kommenteissa käyttäneeni niitä jossain yläasteaikaisessa luokkakuvassa oranssin farkkupaidan kanssa. Rupesin sitten penkomaan niitä kuvia, mutta olinkin muistanut väärin. Korvikset kyllä on nuo vihreät kaijat, mutta paita on eri. Ei sillä, että olisi yhtään parempi paita, kuin oranssi farkkupaita... Mutta siitä pian lisää.

Huomasin nimittäin kummaa kehitystä näissä "virallisissa" eli tarhassa ja koulussa otetuissa valokuvissa. Olen selvästi 90-luvun uhri ja näyttänyt silloin toooosi kamalalta! :-) Katsokaas vaikka:

Ensimmäinen löytämäni kuva on tarhakuva (älkääkä alkako minulle mitään päiväkotisepustusta, se on pitkä sana eikä se ole mikään koti! Tarha on hyvä sana, siellä tarhataan lapsia) kaudelta 1986-87, jolloin olen ollut jokseenkin neli- tai viisivuotias. Hymyilen kuvassa, vaikkakin ujosti.




Seuraava kuva on kaudelta 87-88, jolloin näytin jopa reippaalta. Tarina kertoo, että olin juuri edellisenä iltana juossut kotona pääni pahki ovenpieleen ja saanut otsaan kamalan mustelman. Onneksi se on saatu otsatukalla peiteltyä valokuvassa :-)




Kauden 88-89 kuvia löysin kaksi. Toisessa niistä hymyilen, vaikkakin vähän epäilevällä tavalla (tuossa vaiheessako jo huomasi, että valokuvaajien jutut alkoivat kuulostaa noloilta?)...




... mutta toisessa on jo selvästi paaaaljon angstisempi ilme. Huomaa, että lähestymme 1990-lukua!




Ensimmäinen koulukuva on vuodelta 1990, tokaluokalta. Meidän pikkukoulussa oppilaat kuvattiin vain joka toinen vuosi. Meillä oli nimittäin pariluokkasysteemi, eli 1. ja 2. luokka opiskeli samassa luokkahuoneessa, samoin 3. ja 4. sekä 5. ja 6. Kun kuvat otettiin joka toinen vuosi, niihin tuli aina samat jantterit.

Näytänpä sitten ekassa koulukuvassani ihan täydeltä ääliöltä! Hartiat lysyssä, otsis hapsottaen, katse jossain muussa maailmassa ja tuo sammakkoposkihymy! Sain tuosta niin paljon naurua niin luokkakavereilta kuin tutuilta aikuisiltakin, etten ole uskaltanut senkoommin hymyillä luokkakuvissa. Miksei ne kuvaajat tai opettajat voisi pikkuisen neuvoa lapsia, että tosiaan kampaisivat tukkansa ja yrittäisivät istua suorassa niissä kuvissa. No eipä sillä, saman vuoden luokkakuvassa yksi poika venyttää korvanlehteään. Sille sitä vasta naurettiinkin, mutta pojat on poikia ja ne saa pelleillä, niin se nauru oli ihan erilaista.




Neljännen luokan kuvassa vuonna 1992 olen kymmenvuotias. Hymyä hädintuskin lainkaan, tarkkaan sammakkoposkia varoen. Ilmeen puolesta näytän itseriittoiselle pikku paskiaiselle. Huomaa myös 90-lukulainen paksu topattu hiuspanta, joka ei pätkääkään käy yhteen paidan kanssa. Tuo panta lienee äidillä kaapissa edelleen, pistää sillä otsiksen pois edestä naamaansa pestessään.




Sitten ne papukaijat. Katsokaa tarkkaan, siellä ne on. Yksityiskuvia tuskin on edes lunastettu, löysin vain ryhmäkuvan, josta tämän happaman pärstäni rajasin tänne esiteltäväksi. Jumankauta, mintunvihreisiin papukaijoihin on yhdistetty kulahtaneenvihreä t-paita ja vihreäruudullinen flanellipaidantapainen. Lohduttaudun sillä, että noita flanellipaitoja, farkkupaitoja ja jumalattoman isoja kukallisia neulepaitoja oli kaikilla muillakin silloin. Mutta tuo ilme. Silmät melkein kiinni ja melkein huulta purren. Käyttöohjeeni luokkakuviin on ilmeisesti ollut "älä hymyile, ettet näyttäisi lihavalta, pidä posket kurissa". Äitilläni on tiettävästi edelleen lompakossaan jotain lukioaikaisia tarrakuviani, joissa synkkä ja epävarma ilmeily vain jatkuu.




Tämä ei enää ole luokkakuva, vaan ihan normaalin kuolevaisen tavallisella pikku filmikameralla ottama kuva yhden ystäväni rippijuhlista vuonna 1998. Olen siis 16. Tuossako senaikainen käsitys hienoista vaatteista? Ilmeestä myös taas näkee, etten pitänyt kuvaamisesta...



Hirveää kamaa! Jossain vaiheessa ala-asteella minulla oli myös se vaihe, että irvistelin kaikissa kuvissa. Kai juuri siksi, että hymyillessänikin näytin ääliöltä, niin parempi pistää kokonaan pipariksi.

Enkä muuten osaa hymyillä luontevasti valokuvissa vieläkään. Onnistuneet kuvat ovat yleensä enemmän vahinkoja monien epäonnistuneiden joukossa kuin täsmäotoksia. Voiko tämä kaikki olla epäonnistuneen tokaluokan koulukuvan syytä? Siitä on herravarjele pian kaksikymmentä vuotta! Pitäisikö jo jotenkin päästä traumoistaan yli ja opetella ihan peilin edessä ilmeilemään paremmin...

Kolme sinistä kaulakorua

Jos tämä netti nyt lopussaan toimisi sen verran, että saan nämä kuvat tänne... Aloittelin nimittäin muka tätä postausta jo maanantaina, mutta kuvat eivät suostuneet latautumaan ja sitten ei suostunut enää mikään muukaan toimimaan. No, olen saanut itseni vieroitettua Facebookista aika tehokkaasti ja olen jopa puhunut puhelimessa yhden serkun kanssa. Tosin siksi, kun hän soitti, ja oli ihan asiaakin.

Mutta! Tässä nyt nämä kolme sinistä kaulakorua, joiden välityksellä onnittelin Johannaa kunnioitettavasta neljännesvuosisadan iästä :-)

Ekaksi tein tällaisen monikerroksisen jutskan. Tekeminen alkoi siitä, että ensin eroteltiin jostain sekahelmipussista lähes kaikki etäisestikin sinistä muistuttavat pikkuhelmet erilliseen kippoon. Sitten suoputettiin ja sotkeuduttiin pitkien siimojen kanssa aika tovi, ja lopuksi kiinnitettiin säätöketju ja lukko paikoilleen.



Koska aikaa vielä jäi, samoin kuin sinisiä helmiä, tein toisenkin korun. Siima oli sen verran pienellä ja tiukalla vyyhdillä, että korusta tuli kiemurainen. Sen voisi ehkä suoristaa ripustamalla sen johonkin, laittamalla vähän pyykkipoikia painoksi ja hurruuttelemalla hiustenkuivaajalla. En ole kokeillut, mutta voisi toimia. En kuitenkaan ite kokeillut, kun se olisi kuitenkin mennyt kirjekuoressa uudestaan kippuraiseksi. Tätä voi tosiaan ehkä myös pitää monikerroksisena rannekoruna, jos saa sen ranteeseensa asettumaan sopivasti. Lukkoa ei tässä korussa ole, joten ranteeseen punominen käy ihan oman kämmenen rullalle menemisen mukaan.



Ja koska ei kahta ilman kolmannetta, niin piti saada jonkinlainen maagis-looginen määrä aikaan. Kolmannessa korussa on vaaleanviolettia vahattua puuvillanauhaa ja metallilangasta kieputeltu koukkulukko sekä vanha iso nappi ja edelleen niitä pieniä sinisiä sekalaisia helmiä. Mallin kehittelin omasta päästäni, tämä on eka kappale ja prototyyppiversio :-)

Ei toimi taas paljon mikkään

Saahan sitä uskoa ja toivoa kaiken näköstä, saa, saa. Luultiin jo, että se netti toimi, vaan eipä näy taas käytännössä toimivan. Siispä taas kommentteja toisten blogeihin ja kuvia ja pitempiä juttuja tänne joskus toiste.

Perkeleen viiksiukko on taas neljättä iltaa kännissä. Sitä ennen se taisi olla yhden illan välissä selvinpäin. Jos minua vituttaa näin paljon, niin voitte hiljaa mielessänne mielikuvitella miten paljon mahtaa vituttaa äitiäni, joka nykyisin on mieluummin töissä kuin kotona. Päiväsaikaan ukkoa ei juuri näy, luimuaa omilla teillään ja välttelee äitiä, mutta iltaisin tuon kunnon aina huomaa. Silmät seisoo päässä, mutta siihen kaikki vakaus sitten jääkin. Puhuu päättömiä, jaanaa samoja ja esimerkiksi kysyi tuossa juuri, että mistä olen saanut mustelmia koipiini. Niin, mistähän? Muuten on kyllä jaksanut lähes päivittäin kysellä nilkkani kestämistä, mutta nyt oli sitten näköjään unohtanut koko keissin.

Perjantaina pääsin kokeilemaan autoilua ihan uudelta kannalta. Miehen Mitsu heittäytyi sadeilmalla käynnistymättömäksi, joten se piti hinata viiksiukon pakettiautolla pois Miehen työpaikalta. Minä pääsin ohjaamaan Mitsua köyden perään, kun ukko ei itse ollut ajokunnossa. Aika jännää, meni ihan hyvin. Tarkoitus oli lähteä jo perjantaina Kuopioon viikonlopuksi, mutta päästiinkin vasta lauantaina, kun piti ensin vähän huoltaa Mitsua. Oli melkein kuin hotellissa olisi ollut kaiken tämän maalla notkumisen jälkeen.

Taruolentoja

Pitkästä aikaa oli pari decosivua työn alla.

Aino oli keksinyt toteutusidean, joka oli ainakin minulle uusi. Tämänsuuntaisia lisää, vähän kekseliäisyyttä peliin, arvon decoilijat! Ainon decossa oli siis kangastilkkuja, joita voi koristella vaikka kirjailemalla.




Minkkikselle tuli decoon merenneitoja.



Niin, ja tästä postauksesta voimme siis päätellä, että se netti toimii taas. Kivat ihmiset kävi kaivinkoneen kanssa korjailemassa ukkosen tekemiä kaapelituhoja eilen.

Tök tök

Viime aikoina on ollut vähän ukonilmaa ja muuta kivaa, niin ilmeisesti siitä johtuen porukoilta lasahti täältä netti. Pari päivää olen tässä nysvännyt kännykän kautta nettijuttujani, mutta ihan kaikkeen ei mobiiliselain kykene. Blogeja pystyy lukemaan ja omaansa kirjoittamaan, mutta kommentointi ei onnistu sen kummemmin Bloggerissa kuin Vuodatuksessakaan eika Facebookissa voi tehdä statuksen päivitystä kummempaa. Kokeilin äsken käyttää läppäriltäni nettiä kännyn kautta, mutta se ei nyt jostain syystä jaksa rullata. Palaan siis näihin asioihin joskus hamassa tulevaisuudessa, todnäk viimeistään viikonloppuna Kuopiossa.

Jalaka toemii jo, vein kepit eilen takaisin sairaalaan. Olen kyhännyt koruja ja lukenut netissä sivustoja, joihin selaimeni pystyy, mm. notalwaysright.comia (ei pysty tästä kännykän kautta linkittämään tai ainakaan en jaksa muistella tageja) ja Iltalehteä. Mies on töissä ja silloin kun ei ole, korjaa autoa ja on väsynyt, joten minä joudan kyhäillä omiani. Pari decosivua taas tulossa näytille joskus, kunhan pääsen lataamaan kuvia nettiin.

Starlight, I will be chasing your starlight

Joskus maaliskuussa osallistuin toisaalla eräänlaiseen blogikiertolaiseen ja sääntöjen mukaan tälläsin sen tänne itselleni myös osallistujia kerjäämään. Ei tullut kuin yksi, ja nyt olen hänelle eli Windille lähettänyt jotain itsetekemääni.

Windin blogista sain vinkkiä hänen korumaustaan. Tähdet, hopea ja ketjut kiehtoivat, joten kyhäilin niiden pohjalta korvakorut ja kaulakorun. Keskenään ne eivät ehkä sovi yhteen, mutta pitääpähäntä eri kerroilla sitten.




(kuka hoksaa, mistä biisistä otsikko on?!)

Olenko minä nyt hyönteinen, kun minulla on kuusi raajaa?

Jeepäjee. Sen että sain noista uusista kauniista polvistani tänne kirjoitettua ja luuhattua vähän Facebookissa, meni nilkka vähän liian kipeäksi. En enää päässytkään tuolista jaloilleni. Äitin avustamana kömmin sohvalle, mutta parin tunnin jälkeen tultiin siihen tulokseen, että soitetaan päivystävälle sairaanhoitajalle. Sieltä tuli ohjeeksi lähteä päivystykseen ja röntgenkuvattavaksi.

Nyt minulla on sitten kyynärsauvat ensimmäistä kertaa elämässäni. Luita ei ole rikki, nivelsidevamma vain. Mutta ihan riittävästi se on sekin. Side, kylmägeeliä ja särkylääkettä ohjelmassa varmaan ainakin viikon ajan. Haetutin siskolla tavarani yläkerrasta ja majoittauduin olohuoneen sohvalle. Keppien kanssa ei paljon portaissa pompita.

Persketi, just kun pääsin järvessäuimisen makuun.

Kauniit kesäpolvet

Nyt loppuviikosta on menossa Kajaanin parasta kesäohjelmaa, Markkinakatu. Se tarkoittaa sitä, että puolet pääkadusta rajataan kävelykaduksi ja sen varrelle vyöryy torimyyjiä ties mistä ympäri maata ja erilaiset yhdistykset myyvät arpoja. Käytiin siskon kanssa tänään kurkkaamassa sinne. Itse markkinakadulta en saanut mitään, mutta ennen ja jälkeen kyllä.

Ihan eka kiva oli uudet nätit kesäpolvet. Pistin lähtiessä jalkaani kierrarilta ostetut ns. juhlakengät, ihan siksi kun sattui huvittamaan. Olen niitä ehtinyt käyttämään vain kerran aikaisemmin, ja totesin ne sisätiloissa vähän liukkaiksi. Enpä vaan arvannut, että kesälläkin voi ulkona liukastua. Sen että oltiin päästy autosta ulos ja muutama metri jalkakäytävällä etenemään, minä tempaisin vauhdista polvilleni asfalttiin! Nirhaumia on polvien lisäksi toisessa kyynärpäässä ja toisessa reidessä. Onneksi olin antanut kännykkäni siskolle käsilaukkuun kannettavaksi, niin en särkenyt sitä siinä samalla. Lykkyä myös siinä, ettei ollut päällä pitkiä lahkeita tai helmoja - polvet aina paranee, mutta kankaasta ei olisi saanut niitä reikiä korjattua muuten kuin paikkaamalla päälle (juu, olen huono ihminen ja tapaturmatilanteissa näköjään ensisijaisesti huolissani tavaroiden rikkimenemisistä enkä ihmisvahingoista).



Kiikuttanen popot suutarille, kunhan tässä saan aikaan. Muuten hyvät kengät, mutta pohjat ovat tosiaan kuluneet sileiksi. Minun on ihan mahdotonta löytää kenkiä noin yleensäkään, niin jos löydän hyvät, niin mieluummin käytän niitä korjuulla kuin luovutan vähällä ja etsin uudet.

Reikäisten polvien ja vinksahtaneen nilkan (lainasin siskon hevosilta kylmägeeliä!) kanssa jaksoin raahustaa kadunpätkän läpi vain kertaalleen. Onneksi Markkinakadulla on vuodesta toiseen ne samat krääsät, niin kaikki oli tavallaan ennalta tuttua. Ostin sitten Eurokankaasta pari kankaanpalaa, joista saattaap' tulla hameita ja Lindexiltä pari mekkoa. Heistä kuvamateriaalia myöhemmin.