Saokan vihatut joululaulut

Nyt kun joulukuu alkaa todella olla käsillä, päädyin pohtimaan taas joululauluja. Virikkeen sain Hehkuvaisen blogista, jossa nurisin kommentteihin muuan siteeratusta lastenlaulusta ja annoin toisenkin esimerkin, jonka sanoitus on jotenkin pielessä. Kommenttini poiki toisen kommentin ja minä olin vielä kommentoida lisää, mutta päätinkin, että mitä hullua sitä kirjoitella toisten blogien kommenttilootiin, kun voisi avautua tänne omaansakin.

Suomalaisissa joululauluissa on mielestäni hyvin omituinen meininki. Sanoitukset kuvastavat varmasti hyvin jotain takavuosien kurjuuksia, nälänhätiä ja sotia ja ties mitä, mutta minulle 1980-luvun lapsena ne eivät oikein aukea. Elämänfilosofiani on ihan pikkulapsesta ollut se, että surullisiin asioihin ei pitäisi jäädä kiehkeröimään, vaan esimerkiksi laulaa siitä, mikä on hyvin. En voi väittää, ettei itsesäälissä sukeltelu olisi kuulunut minunkin murrosikääni, mutta noita surumielisiä ja kaiken ilon vähintään jossain sivulauseessa vesittäviä lauluja en ole koskaan ymmärtänyt. Minä olen surrut suruni hiljaisuudessa, en musiikin kera, sillä surumielinen soitto ja loilotus olisi vain edistänyt ranteet-auki-tunnelmaa ja jotain pahaa olisi voinut tapahtuakin.

Joululaulut ovat usein oiva esimerkki suomalaisen kierosta ajatustavasta. Vaikka joku olisikin hyvin ja siitä tehtäisiin laulu, niin jotenkin sinne pitää kuin muistutukseksi pistää väliin se, miten kaikki noin yleensä onkin ihan kamalaa eikä elämä juuri edes elämisen arvoista. Mietitäänpä:

"Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää"

"Eikä rasita koulu, syyt' on olla iloinen"

"Vaikka vainen maailma myrskyisenä pauhaa"

"Arkihuolesi kaikki heitä" ja samassa laulussa myös "syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen" ja "siintää onnelan kaukomaat"

"Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja laulu vaiennut lintusten"

Niin juu, kiitos vaan, yritän tässä virittäytyä juhlamielelle, ja noin sitä vaan muistutellaan ja maalaillaan maailman kurjuutta! Ei minun arkeni ole pelkkää huolta, tuo on lähinnä asennekysymys! Jos tekee arkensa hoitamisesta jonkin elämää suuremman ongelman, niin onhan se sitä. Ei aina voi olla bileet. Mikä hiivattu siitä joulusta sitten tekee sen paremman? Se kai se vasta stressiä ja synkkää ja ikävää aiheuttaakin niille, jotka niissä tykkäävät piehtaroida. Pitää siivota ja hommata lahjat - joko ostaa vähillä rahoillaan tai löytää ideaa ja aikaa itse tekemiseen. Pitää suunnitella ruuat ja löytää jostain juuri se oikea kinkku ja juuri se oikea kuusi - ja kaadetaanko se kuusi itse omasta tai luvattomasta metsästä vai kierrelläänkö kaikki koti- ja lähipitäjän huoltoasemien parkkipaikat ja koetetaan paikallistaa se vähiten vino ja kalju näre. Ja miettiä, meneekö anoppi tänä jouluna jonnekin muualle vai tuleeko se meille. Ja miksi onnela siintää vain jossain kaukana, miksei se voi olla tässä ja nyt? Voi pyhä Sylvi! Mistä taas tulikin mieleeni:

Entäs ne ikisuosikit, joissa ei ole lopulta paljonkaan puhetta joulusta, vaan pikkulintujen tai niiksi oletettujen olentojen kärsimyksestä. Laulu voi alkaa, että "ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan", mutta siihen se joulu sitten siinä biisissä jääkin. Periaatteessa koko laahaava ujellus kertoo vain häkkilinnun angstista Suomen talvessa ja kylmässä ja otuksen kaipuusta takaisin Etnan rinteille Italiaan. Sinne tietysti kaipaa varmaan moni suomalainen ihminenkin, oli häkitettynä tai ei. Joulunpakoilulaulu siis!

Tai se, missä varpunen pienoinen onkin pieni veljesi enkeleiden maasta. Okei, tiedän, että sanoitus on tehty kuollutta lasta surressa, mutta miksi ihmeessä tämä on meillä joululauluna? Samahan se olisi vaikka laulaa Eric Claptonin Tears in Heavenia, joka sekin on jotain, mihin en osaa samaistua ollenkaan. Mutta joulusta ei sanota paljon mitään, todetaan vain, että joulu on ja koditon varpunen on onneton. Voi, mikä juhlamielen kohottaja!

Ja oikein kaiken syyllistämisen isä ja äiti, Martti Turusen ja Mauno Isolan askaroima Me käymme joulun viettohon, kolmas säkeistö:

"Turhuuden turhuus kaikki on
niin turhaa touhu tää
me kylmin käymme sydämin
laps' sivuun vain jos jää
Me lahjat jaamme runsahat
laps' tyhjät kätes ihanat"

Tämä on siis se sama, minkä edellisen säkeistön lopussa "laps' hankeen hukkuu, unhoittuu". Yäh! Sanonko suoraan, että jos ne hengelliset asiat pitää kaivaa vintin laatikosta esille vain jouluksi, niin sehän se vasta tekopyhää onkin. Jos taas viettelee elämäänsä muutenkin ilman yläkerran isännän ja hänen poikansa apua, niin eikö jouluakin voi sitten viettää ihan kansanperinteen vuoksi ja keskitalven juhlana? Jos taas sitten pitää nämä heput arkielämässäänkin läsnä, niin miksi kaipaisi tällaisia syyllistyslauluja sitten kuitenkaan? Eikö se usko sittenkään koskaan oikein riitä?

Paljon on asioita, joita en ymmärrä. Synkät joululaulut ovat eräs niistä.

Onneksi on olemassa sitten paljon iloisiakin joululauluja. Kaikki kulkusjutut, Petteri (kiusaamisongelmasta kerrotaan, mutta homma hoituu Peten eduksi), Kuuraparta, monet tonttubiisit ja miksei monet hengellisetkin: "kaikuu laulu riemuinen: Jeesus tullut on!"