Hönttäämistä

Taas ollaan Kajaanissa, tällä kertaa enimmäkseen kirjastoasioden varjolla. Minä olen porukoiden luona ja Mies kaikkien kolmen kissan kanssa tahollaan, kun täällä on serkun koira yökylässä. Kissoilla on toisissaankin sietämistä jo ihan tarpeeksi, ei tarvita enää tuota koko ajan edestakaisin juoksevaa pitkäkoipista kuonoeläintä niiden kiusaksi, niin ovat sillä evakossa.

Sietäminen on jo vähän edistynyt. Vimma ei edelleenkään lämpene rantukissasta (nimi edelleen keksinnän alla), vaan sähisee ja murisee sille. Muutaman päivän harjoittelu on kuitenkin jo tuottanut sen verran tulosta, että Vimma päästää pennun koko ajan lähemmäs ja suhisee yhä vähemmän. Arvo sen sijaan on jo tutustunut lapseen enemmän ja päästää sen ihan lähelleen ja jopa samalle ruokakupille - edes ahvenista ei tarvinnut murista. Vähän ne ovat jo leikkineetkin ja Arvo on nyt todella kehunsa ansainnut herraskissa. Ehkä se Vimmakin vielä leppyy ja tekee sinunkaupat, vaikka kehräämään se alkoi vasta tänään päivällä. On nimittäin murissut minulle ja Miehelle ja Arvollekin ja katselee meitä kaikkia hyvin tympeissään. Uskonhan minä, että se syö kissaa, kun taloon tulee uusi kuopus!

Juovikas laps' on löytänyt itselleen hyvän piilopaikan tietokonepöytäni alta. Se kömpii pöydän kaappiosan sokkeliin takakautta ja vetää siellä sikeitä kaikessa rauhassa. Ihanaa sitten vain itse maata lattialla ja yrittää yhdellä kädellä onkia sitä sieltä pois, ei vielä kutsumalla tule luokse - ja milloin kissa nyt tulisi ellei itse halua, onhan nuo omapäät nähty.