Soitin Kelan työttömien asiakaspalvelunumeroon. Sähköisestä asioinnista olen tätä tilannettani aina välillä vaaninut, mutta kun ei mitään tapahdu, vaikka jo monta viikkoa on kulunut aikaa. On ollut selvityspyyntöjä vaikka ja mistä ja ne olen hyvinkin ajallani toimittanut. Viimeisintä toivottiin palautettavaksi 6.3. mennessä, mutta tuolla sähköisissä tiedoissanikin lukee, että se on saapunut perille jo muistaakseni 20.2., että minä en nyt ainakaan ole ollut tässä myöhässä. Virkailija lupasi pistää hakemukseeni kiirehtimispyynnön, että jos saataisiin tällä tai ensi viikolla päätöstä aikaiseksi. On kuulemma ruuhkaa, sen kyllä uskoo kun katsoo ja kuuntelee uutisia kaikista lomautuksista ja irtisanomisista. En minä niitä siitä syytä, mutta kuitenkin, ihan oikeat ihmiset on monta viikkoa ilman rahaa ja päätöksiä siitä, että milloin sitä mahtaa tulla ja miten paljon. Jos jotain nyt pitäisi palkata lisää, niin väkeä työkkäriin ja Kelaan setvimään näitä jossain inhimillisessä aikataulussa.
Olo on sisältä raskas. Tuntuu, kuin olisin itkenyt monta tuntia, vaikken ole yhtään. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun ei ole rahaa, ei voi lähteä minnekään ihmisten ilmoillekaan. Bussilippukin maksaa ja en uskalla edes kuvitella meneväni mihinkään kauppoihin tai edes kirppikselle. Nökötän täällä sitten kissojeni kanssa, kunnes Mies tulee koulusta - sillä on sentään se, niin on jotain tekemistä ja miettimistä. Luojan kiitos en nyt varsinaisesti ole veloissa, mutta joku pään sisällä sanoo, että jos joskus jostain jotain säännöllistä rahaa saan enemmän kuin oman välttämättömän tarpeen kattamiseksi, niin minun on pakko maksaa äitille takaisin sen hyväntahtoisuudesta.
Yksi serkku sai lauantaina vauvan ja toisella on tällä viikolla syntymäpäivä. Onneksi on nurkat täynnään materiaaleja kortteihin ja lahjoihin. Pitää alkaa väsätä niiden kanssa. Samalla voisi kuunnella jotain rokkia isolla. Se yleensä auttaa edes johonkin.
